Mietiskelin vappuaattona pienen kuplivan nauttimisen avustuksella sosiaalisen konsrtuktionismin olemusta. Berger & Luckman (1*) ja heidän heimolaisensahan väittävät, että kieli ja sen merkitykset syntyvät dialogissa. Tämä määrittää myös todellisuuden tai toden käsitettä: kieli on totta ja se mitä kieli kuvaa on totta vain sille, joka ymmärtää kielen ja puheen samalla tavalla.
Esimerkkinä tästä on lause: ” Tämä on patsas”. Ilman, että läsnäolevat samanaikaisesti katsovat patsaan kuvaa tai patsasta, lauseella ei ole merkitystä. Lause ei siis ole tosi ilman sopimusta ja kokemusta siitä mitä siinä kuvataan. Jos umpisuomalainen menee umpiruotsiin ja sanoo saman lauseen, sillä ei ole mitään merkitystä. ” Den här är en staty” ei taas luo meille suomalaisille kovinkaan suuria mielikuvia.
Näin pienen oivalluksen voi yhdistää johtamiseen, opettamiseen, konsultointiin, terapiaan ja kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Mikael Junger kirjoittaa mielenkiintoisesti juuri tästä asiasta tämänpaiväisessä vappuhesarissa. http://www.hs.fi/keskustelu/%26%2334%3BPerinteinen+pomo+uhkaa+Suomen+kilpailukyky%E4%26%2334%3B/thread.jspa?threadID=240972&tstart=0
Kuopion kaupungissa tehdään strategiaa ja yhtenä keskeisenä asiana ovat nousseet esiin termit kasvu ja rohkeus. Esillä oli myös hyvin yhteisöllisiä arvoja: luottamus, avoimuus ja rehellisyys. Vaikka näistä keskusteltiin yhdessä, niin kaksi johdossa olevaa henkilöä pudotti ne pois jatkokeskustelusta varmaankin siksi, että ne edustavat uudenlaista poliittista ja johtamisen kulttuuria.
Todellisuus, ymmärrys ja toiminta syntyvät vain keskustelussa ja siksi jotkut johtajat sitä tai sen tuloksia yhtä koettavat rajoittaa.
Onneksi on tämä netti, jossa vapaasti voi saada mielipiteensä esille.
1*.Peter L. Berger & Thomas Luckmann (1994) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. (Alkuteos The Social Construction of Reality 1966). Suomennos Vesa Raiskila. Jälkisanat Tapio Aittola ja Vesa Raiskila. Helsinki, Gaudeamus, 1994
lauantai 1. toukokuuta 2010
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Vanhenemisesta
Vanhahko varis
vuokkojen vartijana
vastarannalla
Vähän tältä tuntuu nyt. Huhtikuu on odottamisen aikaa. Kesäkelejä, lomaa.
Nyt ihan selvästi odotan myös vanhenemista. Kun katsoo kevään ensimmäisiä leskenlehtiä niin niistä ei enää oikein osaakkaan iloita.
Yksi kevät kohti vanhuutta lisää.
Mitkään kliseet siitä, että on kolmas elämänvaihe tulossa eivät oikein lohduta.
Kauaa ei kuitenkaan osaa rypeä tässä itsesäälissä. Joka aamu päättää, että kyllä tämä tästä. On vielä mahdollisuuksia. Tulee vielä uutta, mutta
haluanko vielä jotain. Illalla on sitten aika pettynyt siihen mitä todella sai aikaan.
Tuskaista on, että päivittäin näkee asiat yhä krittiisemmin ilman, että uskoo voivansa niihin vaikuttaa. Kevätmasennustako tämä on vai kuudenkympin kriisiä?
No menee se aika tätäkin ihmetellessä vai olisiko transhumanismista apua?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transhumanismi
vuokkojen vartijana
vastarannalla
Vähän tältä tuntuu nyt. Huhtikuu on odottamisen aikaa. Kesäkelejä, lomaa.
Nyt ihan selvästi odotan myös vanhenemista. Kun katsoo kevään ensimmäisiä leskenlehtiä niin niistä ei enää oikein osaakkaan iloita.
Yksi kevät kohti vanhuutta lisää.
Mitkään kliseet siitä, että on kolmas elämänvaihe tulossa eivät oikein lohduta.
Kauaa ei kuitenkaan osaa rypeä tässä itsesäälissä. Joka aamu päättää, että kyllä tämä tästä. On vielä mahdollisuuksia. Tulee vielä uutta, mutta
haluanko vielä jotain. Illalla on sitten aika pettynyt siihen mitä todella sai aikaan.
Tuskaista on, että päivittäin näkee asiat yhä krittiisemmin ilman, että uskoo voivansa niihin vaikuttaa. Kevätmasennustako tämä on vai kuudenkympin kriisiä?
No menee se aika tätäkin ihmetellessä vai olisiko transhumanismista apua?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transhumanismi
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Kevään haikeutta
Kolmenkymmenen kevään aikana olen vaeltanut Lapin erämaissa vähintään viikon ahkiota vetäen. Viime kerroilla lähteminen on ollut aina vaikeampaa. Kevät on pitkällä huhtikuussa ja on tuntunut vaikealta lähteä takaisin kohti talvea. Sitten matkalla kesä on unohtunut.
Joka kevät nämä vaellukset tulevat mieleen: hyvän kaverin kanssa valkoisen lumen ja kirkkaan taivaan ympäröimänä. Ahkiota vetäen ja teltassa tai autiomajoissa yöpyen.
Muistoja on vaikka kuinka paljon, osa jännittäviä ja osa ihastuttavia. Kaikki unohtumattomia.
Nykyisin kesä tahtoo viedä omansa. Ajatuksiin tulevat metsäpolkujen tuoksut ja maanteiden heikentyvä suolan haju. Odotan kiihkeästi pyöränselkään pääsemistä.
Oikein kirkkaana valkeana päivänä on tunne, että pitäisi olla jossain muualla kuin on. Pälvellä, hangella, metsätiellä.
Vuosi vuodelta minusta tulee yhä sentimentaalisempi ja saamattomampi.
Kuvan mökkiin kuitenkin kaipaan ja lähden pääsiäisenä.
Kaukaisia vieraitakin on tulossa. Ehkä siellä on aavistus keväisten vaellusten onnesta.
Joka kevät nämä vaellukset tulevat mieleen: hyvän kaverin kanssa valkoisen lumen ja kirkkaan taivaan ympäröimänä. Ahkiota vetäen ja teltassa tai autiomajoissa yöpyen.
Muistoja on vaikka kuinka paljon, osa jännittäviä ja osa ihastuttavia. Kaikki unohtumattomia.
Nykyisin kesä tahtoo viedä omansa. Ajatuksiin tulevat metsäpolkujen tuoksut ja maanteiden heikentyvä suolan haju. Odotan kiihkeästi pyöränselkään pääsemistä.
Oikein kirkkaana valkeana päivänä on tunne, että pitäisi olla jossain muualla kuin on. Pälvellä, hangella, metsätiellä.
Vuosi vuodelta minusta tulee yhä sentimentaalisempi ja saamattomampi.
Kuvan mökkiin kuitenkin kaipaan ja lähden pääsiäisenä.
Kaukaisia vieraitakin on tulossa. Ehkä siellä on aavistus keväisten vaellusten onnesta.
lauantai 13. helmikuuta 2010
Ystävänpäivätanka
Pakkaspäivänä
ystävyyttä punnitaan:
villapaidassa
on hankala halata
mutta hyvin lämmintä
ystävyyttä punnitaan:
villapaidassa
on hankala halata
mutta hyvin lämmintä
perjantai 12. helmikuuta 2010
Oppia
Kun kuljen opistotalolla ja katson sisään luokkahuoneisiin voin heti nähdä opettajan pedagogisen tyylin. Jos opiskelijat tuijottavat toisiaan niskaan tiedän, että opettajan pitäisi mennä itse koulutukseen oppiakseen opettamaan.
Kukaan ei opi saarnoista. Niistä tulee vain synnintuntoon tai oppii nukkumaan. Opettaja muuttuu papiksi ja unilukkariksi. Sensijaan, että hän julistaisi korkeampien voimien sanomaa, hän julistaa omaa todellisuuttaan vaikka hänen pitäisi ohjata oppijoita rakentamaan omaa todellisuuttaan.
Kaikkien oppimisen tehokkuutta todistavien tutkimusten perusteella oppimista tapahtuu vain omaehtoisesti omista lähtökohdista ja omista rakenteista lähtien.
Tällaista oppimista kutusutaan konstruktiiviseksi oppimiseksi ja tämä sana on ollut jo ainakin tusinan vuotta kaikissa opetussuunnitelmissa.
Miksi kaikki opettajat eivät kuitenkaan opeta näin?
Osaamattomilla opetajilla ja rehtoreilla selityksiä riittää: Liian suuret ryhmät, liian laiskat oppilaat, liian paljon inkluusiota eli ryhmissä on liikaa oppimisvaikeuksista kärsiviä. Perheet ovat liian vaativia.
Oikea selitys on se, että opettajankoulutus on edelleen vanhanaikaista. Opettajien täydennyskoulusta on liian vähän. Opettajien työehtosopimus on ei tue opettamisen kehittämistä ja uuden oppimista. Koulujen johtaminen on huonoa.
Oppimisen arviointi sanelee liikaa sitä mitä näennäisesti pitää oppia. Jos vaaditaan kognitioiden eli tietojen oppimista, tulee oppimisesta näennäistä.
Opitaan vain kokeita varten ja asia unohdetaan sen jälkeen suurimmaksi osaksi.
Lisäksi henkilökohtainen arviointi määrittele oppimisen yksilölähtöiseksi kun nykyisin oppimisen tulisi olla kollektiivista, koska suurin osa arjen työstäkin on nykyisin yhteisöllistä. Tietojen tulisi olla toissijaista ja seurata siitä, että opitaan oikeita taitoja elämää varten. Kun opitaan taitoja, opitaan myös riittävästi tietoja.
Minua ihmetyttää se, että oppimisen arvioinnin ei tajuta olevan myös opettamisen arviointia ja erityisesti sitä. Kerran ihmettelin poikani uskonnonopettajalle, että miten yhdeksästä pojasta seitsemän voi saada viitosen kokeista. Hänen selityksensä oli, että pojat eivät ole kiinnostuneita uskonnon oppimisesta. En viitsinyt sanoa, että olisiko hänen ammattitaitoaan saada pojat siitä kiinnostumaan.
Kaikki oppimista tehostavat välineet ovat vain didaktisia apuvälineitä. Siis sähköisetkin välineet ovat oppimisen välineitä. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että oppiminen tapahtuu vain oppijan omasta tahdosta. Ajatus siitä miten opitaan ja miten opettaminen järjesteään on perusta, joka ohjaa apuvälineiden käyttämistä.
Voisin saarnata tästä vaikka viikon ja saarnaaminenhan ei tartu tässä tapauksesa lukijaan, mutta kun 53 vuotta olen nyt seurannut opettamista ja edelleenkin on opettajia, jotka opettavat ihan samalla tavalla kuin puoli vuosisataa sitten niin itku tulee ja halu saarnata kun en muuta taida.
Tuntuu voimattomalta. Olen ollut Kuopion koulutoimen johtoryhmän jäsen jo 12 vuotta, enkä ole saanut pedagogisen muutoksen suhteen mitään aikaiseksi.
Nykyisin vedotaan aina Pisaan ja sen tuloksiin. Miksi sitä ei haluta nähdä, että Pisa ei mittaa sitä kuinka hyvin oppilaat ovat oppineet elämää varten vaan sitä, että kuinka tasaisesti kognitiivisia tietoja hallitaan. Minä luulen, että Pisan tuloksia selittää paremmin suomalaisten lasten omaehtoinen oppiminen internetin ja verkkoyhteisöjen avulla kouluista riippumatta.
Nyt kirjoitan vastoin itseäni. Liian pitkästi ja liian ammatillisesti. Liian paatoksella. Tämä johtuu siitä, että olen itse saanut kestää huonosta opettamisesta koko elämäni ja nyt murrosikäinen poikani saa kärsiä siitä. Onneksi hän näyttää oppivan saamastaan opetuksesta huolimatta.
Kukaan ei opi saarnoista. Niistä tulee vain synnintuntoon tai oppii nukkumaan. Opettaja muuttuu papiksi ja unilukkariksi. Sensijaan, että hän julistaisi korkeampien voimien sanomaa, hän julistaa omaa todellisuuttaan vaikka hänen pitäisi ohjata oppijoita rakentamaan omaa todellisuuttaan.
Kaikkien oppimisen tehokkuutta todistavien tutkimusten perusteella oppimista tapahtuu vain omaehtoisesti omista lähtökohdista ja omista rakenteista lähtien.
Tällaista oppimista kutusutaan konstruktiiviseksi oppimiseksi ja tämä sana on ollut jo ainakin tusinan vuotta kaikissa opetussuunnitelmissa.
Miksi kaikki opettajat eivät kuitenkaan opeta näin?
Osaamattomilla opetajilla ja rehtoreilla selityksiä riittää: Liian suuret ryhmät, liian laiskat oppilaat, liian paljon inkluusiota eli ryhmissä on liikaa oppimisvaikeuksista kärsiviä. Perheet ovat liian vaativia.
Oikea selitys on se, että opettajankoulutus on edelleen vanhanaikaista. Opettajien täydennyskoulusta on liian vähän. Opettajien työehtosopimus on ei tue opettamisen kehittämistä ja uuden oppimista. Koulujen johtaminen on huonoa.
Oppimisen arviointi sanelee liikaa sitä mitä näennäisesti pitää oppia. Jos vaaditaan kognitioiden eli tietojen oppimista, tulee oppimisesta näennäistä.
Opitaan vain kokeita varten ja asia unohdetaan sen jälkeen suurimmaksi osaksi.
Lisäksi henkilökohtainen arviointi määrittele oppimisen yksilölähtöiseksi kun nykyisin oppimisen tulisi olla kollektiivista, koska suurin osa arjen työstäkin on nykyisin yhteisöllistä. Tietojen tulisi olla toissijaista ja seurata siitä, että opitaan oikeita taitoja elämää varten. Kun opitaan taitoja, opitaan myös riittävästi tietoja.
Minua ihmetyttää se, että oppimisen arvioinnin ei tajuta olevan myös opettamisen arviointia ja erityisesti sitä. Kerran ihmettelin poikani uskonnonopettajalle, että miten yhdeksästä pojasta seitsemän voi saada viitosen kokeista. Hänen selityksensä oli, että pojat eivät ole kiinnostuneita uskonnon oppimisesta. En viitsinyt sanoa, että olisiko hänen ammattitaitoaan saada pojat siitä kiinnostumaan.
Kaikki oppimista tehostavat välineet ovat vain didaktisia apuvälineitä. Siis sähköisetkin välineet ovat oppimisen välineitä. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että oppiminen tapahtuu vain oppijan omasta tahdosta. Ajatus siitä miten opitaan ja miten opettaminen järjesteään on perusta, joka ohjaa apuvälineiden käyttämistä.
Voisin saarnata tästä vaikka viikon ja saarnaaminenhan ei tartu tässä tapauksesa lukijaan, mutta kun 53 vuotta olen nyt seurannut opettamista ja edelleenkin on opettajia, jotka opettavat ihan samalla tavalla kuin puoli vuosisataa sitten niin itku tulee ja halu saarnata kun en muuta taida.
Tuntuu voimattomalta. Olen ollut Kuopion koulutoimen johtoryhmän jäsen jo 12 vuotta, enkä ole saanut pedagogisen muutoksen suhteen mitään aikaiseksi.
Nykyisin vedotaan aina Pisaan ja sen tuloksiin. Miksi sitä ei haluta nähdä, että Pisa ei mittaa sitä kuinka hyvin oppilaat ovat oppineet elämää varten vaan sitä, että kuinka tasaisesti kognitiivisia tietoja hallitaan. Minä luulen, että Pisan tuloksia selittää paremmin suomalaisten lasten omaehtoinen oppiminen internetin ja verkkoyhteisöjen avulla kouluista riippumatta.
Nyt kirjoitan vastoin itseäni. Liian pitkästi ja liian ammatillisesti. Liian paatoksella. Tämä johtuu siitä, että olen itse saanut kestää huonosta opettamisesta koko elämäni ja nyt murrosikäinen poikani saa kärsiä siitä. Onneksi hän näyttää oppivan saamastaan opetuksesta huolimatta.
perjantai 22. tammikuuta 2010
Prosessointia
Istun taas koulutuksessa. Prosessijohtamista tälläkertaa. Osallistujia on noin 30 ja jokainen tässä alussa kertoo mitä odottaa päivältä. Savolaiset ovat puheliaita. Nyt on jo tunti tehty tätä kierrosta.
Mitä itse odotan? Minulla on oma käsitys siitä, että sitä mikä toimii ei pidä korjata. Lisäksi myös olen kriittinen sen suhteen, että prosesseja pitäisi kuvata vain kuvaamisen ilosta. Jospa tänään selviäisi koko homman hyöty. Toisaalta elämä on kyynistymistä vastaan taistelua. Odotan, että tämä päivä ei lisää kyynisyyttäni.
Hommassa on iso työ. Kun perustehtävä vie mehut, niin kuvauksista pitää olla todellista hyötyä ja niiden tulee toimia mehulinkoina, jotka tuovat jotain lisää ja konkreettista kehittämistoimintaan.
Katsellaan, että mitä tästä tulee.
Koko päivän koulutuksen jälkeen mietin mitä oikein opin. Opin tekemään prosessikaavion. Sen olisin oppinut kyllä tekemään 15 minuutissa.
Saimme lisäksi tehtyä yhden malliesimerkin, jota sitten porukalla jatkamme.
Eipä siis mennyt päivä aivan hukkaan. Jos nyt ei aivan mehulinkoa löytynytkään niin ehkä sitten sitruunapuristimen.
Mitä itse odotan? Minulla on oma käsitys siitä, että sitä mikä toimii ei pidä korjata. Lisäksi myös olen kriittinen sen suhteen, että prosesseja pitäisi kuvata vain kuvaamisen ilosta. Jospa tänään selviäisi koko homman hyöty. Toisaalta elämä on kyynistymistä vastaan taistelua. Odotan, että tämä päivä ei lisää kyynisyyttäni.
Hommassa on iso työ. Kun perustehtävä vie mehut, niin kuvauksista pitää olla todellista hyötyä ja niiden tulee toimia mehulinkoina, jotka tuovat jotain lisää ja konkreettista kehittämistoimintaan.
Katsellaan, että mitä tästä tulee.
Koko päivän koulutuksen jälkeen mietin mitä oikein opin. Opin tekemään prosessikaavion. Sen olisin oppinut kyllä tekemään 15 minuutissa.
Saimme lisäksi tehtyä yhden malliesimerkin, jota sitten porukalla jatkamme.
Eipä siis mennyt päivä aivan hukkaan. Jos nyt ei aivan mehulinkoa löytynytkään niin ehkä sitten sitruunapuristimen.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Valoa
talven iloa
metsät ja pellot täynnä
sinne sukellan
Haiku on kuin maisemakuva: Se on helppo ottaa, mutta jos valoisuus, syvyys, ja asettelu ei ole oikea, kuvasta tulee vain kaunis, ei hyvä.
puhdasta lunta
maisema valkoisena
olenko tahra
Ensimmäisessä on kauneutta ja toisessa syvyyttä. Miten ne yhdistäisi, niin että haikusta tulisi kaunis, syvä ja valoisa.
Omassa elämässäni valoisuus voisi tuoda lisää kauneutta ja syvyyttä.
Mistä sitä valoa saisi?
metsät ja pellot täynnä
sinne sukellan
Haiku on kuin maisemakuva: Se on helppo ottaa, mutta jos valoisuus, syvyys, ja asettelu ei ole oikea, kuvasta tulee vain kaunis, ei hyvä.
puhdasta lunta
maisema valkoisena
olenko tahra
Ensimmäisessä on kauneutta ja toisessa syvyyttä. Miten ne yhdistäisi, niin että haikusta tulisi kaunis, syvä ja valoisa.
Omassa elämässäni valoisuus voisi tuoda lisää kauneutta ja syvyyttä.
Mistä sitä valoa saisi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
