Välähyksiä 4

Vielä muutama välähys kansakoulusta. Vaikka sanoin, että menhän myöntheisesti ni onhan se niinki, että aika kultaa muistot. Toisella luokalta muistan yhen jutun, joka voi tehä vääntheitä vatshan. Kouluruuat ei aina ollu niin makioita lapselle. Minä tykkäsin syörä kauraryynejä raakana mairon ja sokerin kans, mutta puuro ei menny alas. Koulusa piti kuitenki aina syörä lautanen tyhyjäks. Opettajan nimiä en viissi sanua asian arkaluontoururen vuoks, mutta se vaati minua tyhyjentähän kaurapuurolautasen. Milhän se ei menny alas. Sillon syöthin luokasa ja opetaja sano, että ulos et mee ennenko lautanen on tyhyjä. Yritin mutta joka lusikallisessa meinas tulla oksennus. Sain kuitenki jonku lusikallisen alas. Opettaja vahtas vieresä, mutta sitte se meni käymhän opettajanpöyrän ääresä, käänsi selelkänsä ja minä yökkäsin kaikki syöryn takasi lautaselle. No ei auttanu selitys ja kaikki piti syörä toishen kerthan. Meni alas ja sain mennä ulos, mutta heti uloko-ovesta menon jäläkhen kaikki lensi kaarena pihalle. Potkiskelin hiekkaa päälle. Sen jäläkhen ei kaurapuuro maistunu monhen vuothen. Nyt syön kyllä sitä joka aamu.

Toinen juttu liittyy kans syömishen. Keskikoulhun piti pyrkiä. Ahon linia-autolla menthin Kainhushen. Ko kokhet oli tehty, ni piti orottaa niin kauan ko kouluauto lähtee takasi Finnilhän. Näläkä oli ja menthin muistini mukhan Lassen kans kauphan ja ostethin litra vaniliajäätelyä. Syöthin sitten iliman lusikaa, niin palijo ko pystythin. Kumpika ei saanu kaikkia menenhän alas, ni loput syötethin rehtorin pystykorvalle. Autosa kotimatkalla tuli paha olo, mutta kaikki pysy kyllä sisällä. Jäätelyä söin seutaavan kerran vasta aikusena. Pääsin keskikouhun vasta varasijalta.

Muistan ko ensimmäisen kerran minua kehuthin. Arvo, opettaja ja minun veli, otti minut kinni pyörällä ko menin kothin. Ajethin rinnakkain ja se sano, että tein torella hyvän saapasrengin puukäsitöisä. Olin tietenki hyvällä mielellä, mutta ko sitte sain sen kevähällä vierä kotia, ni ei se renki niin kolokon hyvä ollu.

 Välähyksiä 3

Ko luin tuota Maarit Tastulan kiriaa, ni tuli mielhen, että meleko lailla sattumasta isse kunki elämä on kiinni. Minun elämäni yks tärkiä sattuma tapahtu vuonna 1887, eli 62 vuotta ennen ko synnyin. Sillon Venäjän armeijalla oli kutsunnat ja isoisän, eli Aaprami Pulkkisen, piti mennä nostahan arpa. Arpa määräs sen palavelukshen. Ko sei halunnu mennä ni päätti lähtiä Amerikhan. Sielä se tapas isoäitini Liisa Kreetan, rakastu ja meni naimishin. Jos Aapa ois nostantu arvan, joka ois vapauttanu palaveluksesta minua ei torennäkösesti ois olemasa.

Palion on muutenki minun elämäsä ollut sattumasta kiini. Äiti oli yli neljänkymmenen ko tuli raskhaks. Ko piti synnyttää, ni lääkäri sano, että joko lapsi kuolee tai äiti. Mulle on kerrottu, että äiti valissi lapsen elämän.

Kansakoulu meni meleko normaalisti, mutta siittä ethenpäin ei. En päriänny koulusa. Keskikoulusa nelijäs luokka piti kerrata ja muutenki joka kesä piti suorittaa eherot saksasta. Minua pirethin laiskana ja kai minä meleko laiska olinki lukehan kieliä ja matikaa ko en niistä mitään tolokkua saanu. Koitin mennä lukiihonki, mutta ekan vuoren jäläkhen toristuksesa oli nelijä kymppiä ja nelijä nelosta. Kesällä menin istuttahan taimia meshän ko naapuri asu messäteknikko, joka otti minut niihin homhin. Minun piti pyrkiä messäkoulhun, mutta ko olin kesän istutustöisä, tajusin ettei se ollu minun juttu. Pari luokkaa minua ylemäpänä oli yks Rauno. Se lopetti koulun ja meni Oriverelle kansankorkiakoulhun ja sieltä Tamperhen yliopisthon. Tapasin sen sattumalta ja se kerto tuosta valinhasthan. Muistin sen ja panin paperit Oriverelle ja pääsin. Sielä rupesin päriäähän. Soli ko taivas Vetelin koulhun verrattuna. Sielä kehotethin riittisyythen ja kysenalastahan opettajien mielipitheitä. Vetelisä kiellethin ja pirethin häirissijänä ko teki semmosta. Oli myös syntyperäsiä opettajia englannisa ja ruossisa, jokka ei pitäny kiriallisia kokheita. Suullisesti vain tentathin.

Pääsin sitte kans sinne Tamperhen ylipisthon, seittemän vuotta sielä meni. Enstä sosionomiks ja sitte maisteriks. Pääainheena oli aikuiskasvatus. Sosiaalityöntekijänä alotin ammattitaipalheni ja sitte eri kansalaisopistoisa rehtorina jatkoin. Aikusena testathin, että mulla on keskivaikia lukihäiriö ja siks en kieliä ja matikkaa oppinu. Laiskuus kai tuli siittä, että niitten lukeminen ei maistunu ko en niitä millään pänttäämisellä oppinu.

 19. huhtikuu

 ·

Jaettu seuraaville: Julkinen

Välähyksiä 2

Ensimäisestä koulupäivästä en palio muista, mutta jotaki kumminki. Seittemänvuotiihana sillon 50-luvulla koulhun menthin niinko nykki. Ei ollut esikouluja eikä päivähoitoja. Eila minua hoiti. Isä luki mulle klupusta asti Topeliuksen satukirioja. Ko oli vähän alle viiren se sano, että saat isse opetella lukehan. Se opetti enstä aakkoset. Jokaselle kirijaimelle oli oma kuva. En muuta oikhen muista ko että jii kiriain oli hellakoukku ja hoo oli portti. Opin pian lukehan, mutta en jaksanu Topeliuksen kirioja lukia ko noli niin painaviaki.

Mikkolan Martti, Eilan veli ja naapuri, oli räätäli ja isä käski sitä tekehän mulle miesten puvun. Monta kertaa kävin sitä sovittamasa ja piti seisua pöyrällä ko Martti laitto nuppineuloja takhin ja housuihin. Pelekäsin että pistääkö se niillä, mutta ei, se laitto niitä tairolla. Puku valamistu jo palion ennen koulhun menua ja pirin sitä monenlaisisa juhulisa. Mulla oli keltanen ravatti ja isä opetti minua tekehän solomun siihen. Kaulasa en sitä oppinu, mutta käresä onistu.

Ensimmäsenä kouluaamuna, niinko joka ikisenä muunaki, heräsin vähän liian myöhäsä ja tuli kiire. Meinasi pukia arkivaathet, mutta isä määräs, että puku piti laittaa. Pistin vasthan muttei se auttanu. Oli kyllä suuri erehys mennä koulhun puku päällä. Eilan polokupyörällä ajoin koulhun. Soli vähän liian iso, enkä ylettyny satulasta ajahan. Rungon välhin oli tehty laurasta penkki, josa piti istua ja yletty polokimille. Ko päästhin Ahon koululle, ni jännitti ja sitä ei auttanu ko isomat pojat tuli kiusaahan, monneiks ne tais meitä pieniä haukkua ja käskiä tehä jotain temppuja. Komiaa pukuani ei kehuttu, joku ihimetteli, että mikä herra luulen olevani. Onneks kello soi pian ja piti rynnätä rivhin seisohan ja Sirkku Salmi, eli eka opettajani, tuli kassohan, että rivit oli suoria. Sitte päästethin sishän. Jotenki löyrethin oikiihan luokhan ja enstä kaikkien piti sanua nimensä. Minä sanoin että Hannu-Heikki Pulukkinen ja olis pitän sanua vain Hannu ko en oo oikiasti kaksoisnimellä kirkonkiriasa ja sielä ei oo väliviivaa. Muutenki tuosta on ollu haittaa, ko isompana pirin sitä vähän lapsellisena. Opiskeluaikana poistinki tuon Heikin. Ko veispuukki tuli, se piti ottaa takasi, ko sukulaiset ja muut tutut lapsuuresta ei ois muuten tunnistanu. Ensimmäisiä koulutehtäviä oli kiriottaa kotona isse nimi kymmenen kertaa paperille jos osas. Kirotin huolella ruutupaperille ja kaksosnimesä oli palion suurempi urakka ko yhellä etunimellä.

Muuta en oikein muista ekasta päivästä ko sen, että ajoin kothin kovaa ja meloko ilosena ko ei mitään pahempaa sattunu. Mielikuva on siittä, että ajoin koko matkan seishalta ko niin pääsi nopiammasti.

 Olen kirjoitellut Vetelin, eli syntymäkuntani, murteella välähyksiks nimeämiäni tapahtutumakertomuksia nuoruudestani. Laitan niitä myös pikkuhiljaa tänne.

Välähyksiä 1

Tuli täsä mielheni melekhen aikasin muisto mitä lapsuurestani mulla on. Olthin naapurin Martin tuasa ja minä lämmitin kakluunia ko isä ja Martti maistelivat kossua, ei ne kännisä ollu. Juttelivat sorasta. Soli eka ja ainut kerta ko pääsin semmosia juttuja kuulehan. Ne sano vakavalla ilimhellä mulle, että kyllä sinäki vielä jourut soran kohtaahan. Heirän mielestä kaikki sukupolovet saavat sen kokia. Muistelen pelänheni, että sota tulee kohta ja kaikki kuolhan. Vielä muutama vuosi sitte ajattelin, että tairan selevitä iliman sotia. Nyt kuitenki Euroopasa on sota ja Suomen maaperälle on puronnu rooneja. Vielä pitää vanhoilla päivillä jännittää, että ei tulis sotaa tänne kotimaahan. Näitä hulluja tiktaattoreita on melekhen joka ikisen suuren valtion päänä. Saas nähä miten käy. Toivothan parasta. Tuosta tuokiosta naapurisa jäi mielhen kans kakluunin pesän valakia ja sen lämpö. Sen tunthen saan kans heleposti mielhen, taitaa olla ensimmäinen hyvä tunnekokemus minun lapsuurestani jonka muistan.

 Pitkästä aikaa täällä. Tein tekoälyn avustuksella kertomuksen uudesta tai no melkouudesta asiasta joka on vaikuttanut aika lailla elämääni. 

Elämää ärtyvän suolen kanssa – minun tarinani

Minulla on ärtyvän suolen oireyhtymä. Se on kulkenut mukanani jo pitkään, välillä hiljaisempana, välillä äänekkäämpänä. Ulospäin kaikki näyttää usein normaalilta, mutta sisälläni vatsa voi tuntua kaoottiselta, kipeältä ja arvaamattomalta. Ärtyvä suoli on näkymätön vaiva, mutta sen vaikutus elämääni on kaikkea muuta kuin näkymätön.

Miltä ärtyvä suoli tuntuu kehossani?

IBS ei ole minulle vain vatsakipua. Se on kokonaisvaltainen tunne siitä, etten voi aina luottaa omaan kehooni. Oireeni vaihtelevat, ja joskus se tekee tästä kaikesta erityisen uuvuttavaa.

Päiväni voivat sisältää:

• kipua ja kouristelua vatsassa

• turvotusta, joka tekee olosta raskaan ja epämukavan

• ripulia tai ummetusta – joskus molempia vuorotellen

• jatkuvaa epätietoisuutta siitä, miten vatsani reagoi

• väsymystä, joka ei aina selity huonolla unella

Pahimpina hetkinä vatsani tuntuu ottavan vallan koko kehostani. Hyvinä päivinä melkein unohdan koko asian. Se epävakaus on ehkä yksi raskaimmista puolista.

Miten ärtyvä suoli on muuttanut elämääni?

Ärtyvä suoli on opettanut minut suunnittelemaan. Liikaa. Mietin etukäteen, missä voin syödä, uskallanko lähteä, kuinka kaukana seuraava WC on. Spontaanius ei ole kadonnut kokonaan, mutta se vaatii rohkeutta.

IBS on vaikuttanut:

• sosiaalisiin tilanteisiin ja matkustamiseen

• työ- ja opiskelupäiviin, jolloin keskittyminen on vaikeaa

• suhteeseeni ruokaan ja omaan kehooni

• mielialaani ja jaksamiseeni

Joskus tuntuu turhauttavalta selittää muille, miksi “vatsa vain on kipeä”. Kaikki vatsavaivat eivät ole ohimeneviä, eikä kaikkea voi ratkaista syömällä kuituja tai rentoutumalla viikonlopuksi. Välillä olo on yksinkertaisesti huono – ja se on totta, vaikka sitä ei näe.

Miten olen oppinut elämään IBS:n kanssa?

En ole löytänyt yhtä ihmelääkettä, mutta olen löytänyt keinoja selvitä.

Olen opetellut kuuntelemaan itseäni.
Se ei ole ollut helppoa. Olen joutunut pysähtymään, kokeilemaan, erehtymään ja kokeilemaan uudelleen. Oireiden seuraaminen on auttanut minua ymmärtämään kehoani paremmin.

Ruokavalio on ollut tärkeä osa matkaa.
Olen huomannut, etteivät kaikki ruoka-aineet sovi minulle, ja se on vaatinut luopumista mutta myös uudenlaista joustavuutta. FODMAP-ruokavalio on ollut yksi työkalu, ei lopullinen vastaus.

Stressin merkitys on tullut selväksi.
Kun mieli kuormittuu, vatsa reagoi. Olen opetellut rauhoittamaan hermostoani, nukkumaan paremmin ja hyväksymään sen, etten voi suorittaa hyvinvointia.

Olen opetellut olemaan armollinen.
Kaikki päivät eivät ole hyviä. Ja se on ok. Ärtyvä suoli ei ole heikkoutta, eikä se määritä arvoani ihmisenä.

Lyhentääkö ärtyvä suoli elämääni?

Tätä olen pelännyt ja pohtinut itsekin. Onneksi vastaus on selkeä: ärtyvä suolen oireyhtymä ei lyhennä elinikää eikä johda vakaviin sairauksiin. Se ei tuhoa kehoa, vaikka välillä siltä tuntuu.

IBS vaikuttaa elämänlaatuun, ei elämän pituuteen. Ja se on tärkeä asia muistaa niinä päivinä, kun oireet tuntuvat vievän kaiken tilan.

Elämä ei ole ohi – se on vain erilaista

Ärtyvä suoli kulkee mukanani, mutta se ei ole koko tarinani. Olen oppinut sopeutumaan, löytämään keinoja ja arvostamaan hyviä päiviä ehkä enemmän kuin ennen. Vaikka IBS rajoittaa joskus, se on myös opettanut kuuntelemaan itseäni ja pitämään huolta jaksamisestani.

---

 

Elämä on hyvää

 Kun tänä aamuna olin unen ja heräämisen rajoilla, mieleeni tuli tämän laulun ensimmäiset jakeet. En muistanut kenen laulusta on kysymys ja vähän yllätti kun löysin netistä laulajan.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmilleJa mielen vapaus, ja mielen vapaus

Nyt kysyn onko maailma minulle hyvä elää? Minulla on aikaa unelmille, eläkkeellä kun olen. Mielen vapaus? En ole yhdenkään uskonnollisen tai poliittisen ajatussuunnan vanki. Kuitenkin mieltäni painaa ilmastonmuutos, luontokato ja Ukrainan sodasta aiheutuvat ongelmat Suomessa ja maailmalla.

Elänkö elämääni? Järkeni toimii vielä kohtuullisen hyvin ja verenkuvani on melkein kunnossa. Se melkein tulee siitä, että syöpäni on uusiutumassa. Tänään menen lääkärin puheille. Odotettavissa on 35 kertaa sädehoitoa. 

Seitsemän viikkoa, joka arkipäivä minua sädetetään. 

Kun hoito aloitetaan nyt, kun etäpesäkkeitä ei vielä ole, niin ennuste on hyvä ja luultavasti saan elää elämääni vielä monta vuotta kuunnellen metsän huminoita ja tunturin tarinoita. Hoitoaika voi olla raskas, mutta jaksan kun hyräilen Irwinin ja Vexi Salmen laulua.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella

hiljaisen

haavan värinöitä

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä…

Puistoasentoon

Viime kesänä Pelkosenniemen kunta sai vieraita Kiimaselästä. Lähetystön, joka sanoi, että he ovat kyllästyneet asumaan puskassa ja että he ovat ostaneet mökkitontin tunturinäkymällä. Jopa he, joiden mökistä ei todellakaan näe tunturia kuin vain ihan pikkasen.

Lähetystö otettiin vakavasti ja Kiimaselän metsää alettiin harventaa. Minulle taas luvattiin tonttia ostaessani, että tienoo pidetään luonnontilaisena. Harvennuksessa ei riittänyt niin sanottu normaali tuotantometsän tila, vaan metsä hakattiin puistoasentoon. Asennolla tarkoitetaan sitä, että metsä hakataan suhteellisen harvaksi. Parempaa määritelmää en termille löytänyt. Mielestäni metsä on puistoasennossa todella harva. Lähetystön mielipide siis otettiin huomioon ja meiltä muilta ei kysytty mitään.

Luonto on siinä mielessä ihmeellinen, että siellä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ihan ilmeistä on, että harvaksi hakattu metsä on aivan eri kuin luonnontilainen metsä. Valoisuus-, kosteus- ja tuuliominaisuudet muuttuvat harvassa metsässä oleellisesti. 

Mitä muuta tapahtuu:

• Kasvillisuus muuttuu. Esimerkiksi mustikka ei enää tuota marjoja.  

• Linnusto köyhtyy. Kiimaselässä mökkimme lähistöllä on soinut metso. Useita koppeloita on näkynyt talvisin mökin ikkunasta. Metson soidinpaikka on siirtytynyt sata metriä etelään hakkaamattomalle suon reunalle. Pienet linnut eivät enää uskalla tulla ruokintapaikoille. Pyypoikueet vähentyvät, teeristä puhumattakaan. 

• Pieneliöstö köyhtyy. Linnuille ei enää löydy luontaista hyönteisruokaa, joka vaikeuttaa pikkulintujen pesintää alueella.

• Kun suojametsää ei enää ole, eroosio alkaa vaikuttaa vähitellen ja muitakin arvaamattomia muutoksia voi tapahtua.

Kiimaselän alue on hakattu ja ojitettu joskus ehkä 70 luvulla. Ennen puistoharvennusta metsässä oli isojakin mäntyjä ja koivuja. Miten käy nyt tunturinäkymälle. Toivottavasti ja luultavasti avarille aukoille alkaa kasvaa tiheää pensaikkoa. Näkymät umpeutuvat kymmenessä vuodessa ja taas pitää raivata, jotta metsää pelkäävät eivät ahdistuisi.

Jos kunta olisi neuvotellut kaikkien asukkaiden kanssa, niin ehkä tältä kaikelta olisi voitu välttyä. Varmaan olisi löydetty myös kaikkia asukkaita tyydyttävä kompromissi. Suurin osa alueen asukkaista taitaa kuitenkin olla heitä, jotka eivät pidä metsässä asumisesta. Suomen pinta-alasta metsää on 73%. Siitä vain noin 5% on aarniometsää. Ehkä ihmiset ovat tottuneet puupeltoihin ja tiheämpi metsä aiheuttaa ahdistusta. Osittain tätä ahdistusta kuvaa myös se, että monet mökkinaapurimme ovat karsineet männyistä kaikki kuivat oksat. Se on kuulemma siistimmän näköistä. Luonto ei ole siistiä vaan kaunista.