Pitkästä aikaa täällä. Tein tekoälyn avustuksella kertomuksen uudesta tai no melkouudesta asiasta joka on vaikuttanut aika lailla elämääni. 

Elämää ärtyvän suolen kanssa – minun tarinani

Minulla on ärtyvän suolen oireyhtymä. Se on kulkenut mukanani jo pitkään, välillä hiljaisempana, välillä äänekkäämpänä. Ulospäin kaikki näyttää usein normaalilta, mutta sisälläni vatsa voi tuntua kaoottiselta, kipeältä ja arvaamattomalta. Ärtyvä suoli on näkymätön vaiva, mutta sen vaikutus elämääni on kaikkea muuta kuin näkymätön.

Miltä ärtyvä suoli tuntuu kehossani?

IBS ei ole minulle vain vatsakipua. Se on kokonaisvaltainen tunne siitä, etten voi aina luottaa omaan kehooni. Oireeni vaihtelevat, ja joskus se tekee tästä kaikesta erityisen uuvuttavaa.

Päiväni voivat sisältää:

• kipua ja kouristelua vatsassa

• turvotusta, joka tekee olosta raskaan ja epämukavan

• ripulia tai ummetusta – joskus molempia vuorotellen

• jatkuvaa epätietoisuutta siitä, miten vatsani reagoi

• väsymystä, joka ei aina selity huonolla unella

Pahimpina hetkinä vatsani tuntuu ottavan vallan koko kehostani. Hyvinä päivinä melkein unohdan koko asian. Se epävakaus on ehkä yksi raskaimmista puolista.

Miten ärtyvä suoli on muuttanut elämääni?

Ärtyvä suoli on opettanut minut suunnittelemaan. Liikaa. Mietin etukäteen, missä voin syödä, uskallanko lähteä, kuinka kaukana seuraava WC on. Spontaanius ei ole kadonnut kokonaan, mutta se vaatii rohkeutta.

IBS on vaikuttanut:

• sosiaalisiin tilanteisiin ja matkustamiseen

• työ- ja opiskelupäiviin, jolloin keskittyminen on vaikeaa

• suhteeseeni ruokaan ja omaan kehooni

• mielialaani ja jaksamiseeni

Joskus tuntuu turhauttavalta selittää muille, miksi “vatsa vain on kipeä”. Kaikki vatsavaivat eivät ole ohimeneviä, eikä kaikkea voi ratkaista syömällä kuituja tai rentoutumalla viikonlopuksi. Välillä olo on yksinkertaisesti huono – ja se on totta, vaikka sitä ei näe.

Miten olen oppinut elämään IBS:n kanssa?

En ole löytänyt yhtä ihmelääkettä, mutta olen löytänyt keinoja selvitä.

Olen opetellut kuuntelemaan itseäni.
Se ei ole ollut helppoa. Olen joutunut pysähtymään, kokeilemaan, erehtymään ja kokeilemaan uudelleen. Oireiden seuraaminen on auttanut minua ymmärtämään kehoani paremmin.

Ruokavalio on ollut tärkeä osa matkaa.
Olen huomannut, etteivät kaikki ruoka-aineet sovi minulle, ja se on vaatinut luopumista mutta myös uudenlaista joustavuutta. FODMAP-ruokavalio on ollut yksi työkalu, ei lopullinen vastaus.

Stressin merkitys on tullut selväksi.
Kun mieli kuormittuu, vatsa reagoi. Olen opetellut rauhoittamaan hermostoani, nukkumaan paremmin ja hyväksymään sen, etten voi suorittaa hyvinvointia.

Olen opetellut olemaan armollinen.
Kaikki päivät eivät ole hyviä. Ja se on ok. Ärtyvä suoli ei ole heikkoutta, eikä se määritä arvoani ihmisenä.

Lyhentääkö ärtyvä suoli elämääni?

Tätä olen pelännyt ja pohtinut itsekin. Onneksi vastaus on selkeä: ärtyvä suolen oireyhtymä ei lyhennä elinikää eikä johda vakaviin sairauksiin. Se ei tuhoa kehoa, vaikka välillä siltä tuntuu.

IBS vaikuttaa elämänlaatuun, ei elämän pituuteen. Ja se on tärkeä asia muistaa niinä päivinä, kun oireet tuntuvat vievän kaiken tilan.

Elämä ei ole ohi – se on vain erilaista

Ärtyvä suoli kulkee mukanani, mutta se ei ole koko tarinani. Olen oppinut sopeutumaan, löytämään keinoja ja arvostamaan hyviä päiviä ehkä enemmän kuin ennen. Vaikka IBS rajoittaa joskus, se on myös opettanut kuuntelemaan itseäni ja pitämään huolta jaksamisestani.

---

 

Elämä on hyvää

 Kun tänä aamuna olin unen ja heräämisen rajoilla, mieleeni tuli tämän laulun ensimmäiset jakeet. En muistanut kenen laulusta on kysymys ja vähän yllätti kun löysin netistä laulajan.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmilleJa mielen vapaus, ja mielen vapaus

Nyt kysyn onko maailma minulle hyvä elää? Minulla on aikaa unelmille, eläkkeellä kun olen. Mielen vapaus? En ole yhdenkään uskonnollisen tai poliittisen ajatussuunnan vanki. Kuitenkin mieltäni painaa ilmastonmuutos, luontokato ja Ukrainan sodasta aiheutuvat ongelmat Suomessa ja maailmalla.

Elänkö elämääni? Järkeni toimii vielä kohtuullisen hyvin ja verenkuvani on melkein kunnossa. Se melkein tulee siitä, että syöpäni on uusiutumassa. Tänään menen lääkärin puheille. Odotettavissa on 35 kertaa sädehoitoa. 

Seitsemän viikkoa, joka arkipäivä minua sädetetään. 

Kun hoito aloitetaan nyt, kun etäpesäkkeitä ei vielä ole, niin ennuste on hyvä ja luultavasti saan elää elämääni vielä monta vuotta kuunnellen metsän huminoita ja tunturin tarinoita. Hoitoaika voi olla raskas, mutta jaksan kun hyräilen Irwinin ja Vexi Salmen laulua.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella

hiljaisen

haavan värinöitä

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä…

Puistoasentoon

Viime kesänä Pelkosenniemen kunta sai vieraita Kiimaselästä. Lähetystön, joka sanoi, että he ovat kyllästyneet asumaan puskassa ja että he ovat ostaneet mökkitontin tunturinäkymällä. Jopa he, joiden mökistä ei todellakaan näe tunturia kuin vain ihan pikkasen.

Lähetystö otettiin vakavasti ja Kiimaselän metsää alettiin harventaa. Minulle taas luvattiin tonttia ostaessani, että tienoo pidetään luonnontilaisena. Harvennuksessa ei riittänyt niin sanottu normaali tuotantometsän tila, vaan metsä hakattiin puistoasentoon. Asennolla tarkoitetaan sitä, että metsä hakataan suhteellisen harvaksi. Parempaa määritelmää en termille löytänyt. Mielestäni metsä on puistoasennossa todella harva. Lähetystön mielipide siis otettiin huomioon ja meiltä muilta ei kysytty mitään.

Luonto on siinä mielessä ihmeellinen, että siellä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ihan ilmeistä on, että harvaksi hakattu metsä on aivan eri kuin luonnontilainen metsä. Valoisuus-, kosteus- ja tuuliominaisuudet muuttuvat harvassa metsässä oleellisesti. 

Mitä muuta tapahtuu:

• Kasvillisuus muuttuu. Esimerkiksi mustikka ei enää tuota marjoja.  

• Linnusto köyhtyy. Kiimaselässä mökkimme lähistöllä on soinut metso. Useita koppeloita on näkynyt talvisin mökin ikkunasta. Metson soidinpaikka on siirtytynyt sata metriä etelään hakkaamattomalle suon reunalle. Pienet linnut eivät enää uskalla tulla ruokintapaikoille. Pyypoikueet vähentyvät, teeristä puhumattakaan. 

• Pieneliöstö köyhtyy. Linnuille ei enää löydy luontaista hyönteisruokaa, joka vaikeuttaa pikkulintujen pesintää alueella.

• Kun suojametsää ei enää ole, eroosio alkaa vaikuttaa vähitellen ja muitakin arvaamattomia muutoksia voi tapahtua.

Kiimaselän alue on hakattu ja ojitettu joskus ehkä 70 luvulla. Ennen puistoharvennusta metsässä oli isojakin mäntyjä ja koivuja. Miten käy nyt tunturinäkymälle. Toivottavasti ja luultavasti avarille aukoille alkaa kasvaa tiheää pensaikkoa. Näkymät umpeutuvat kymmenessä vuodessa ja taas pitää raivata, jotta metsää pelkäävät eivät ahdistuisi.

Jos kunta olisi neuvotellut kaikkien asukkaiden kanssa, niin ehkä tältä kaikelta olisi voitu välttyä. Varmaan olisi löydetty myös kaikkia asukkaita tyydyttävä kompromissi. Suurin osa alueen asukkaista taitaa kuitenkin olla heitä, jotka eivät pidä metsässä asumisesta. Suomen pinta-alasta metsää on 73%. Siitä vain noin 5% on aarniometsää. Ehkä ihmiset ovat tottuneet puupeltoihin ja tiheämpi metsä aiheuttaa ahdistusta. Osittain tätä ahdistusta kuvaa myös se, että monet mökkinaapurimme ovat karsineet männyistä kaikki kuivat oksat. Se on kuulemma siistimmän näköistä. Luonto ei ole siistiä vaan kaunista.

Miten ihimhesä minusta tuli Hihtoniilo

Kyllä se on aluperin Mikkolan Onnin syy. Olin nelijä tai viisvuotias ko veli Arvo otti minut kyythin authon, joka seuras Onnia ko se hihti kilipaa. Sillon hihethin tiellä ja kyshesä oli maakuntaviesti. Onni hihti osuuthan Räyringin järven ympäri. Soli komiaa kassua ja ko autosa oli urheilumiehiä, ni jotenki se hihon tunnelma hiipi salaa minun sielhun. En muista ketä autosa oli ja en oo ihan varma oliko se Arvo vai Isä, jonka vieresä istuin, mutta oon funteerannu, että soli Arvo. Se taisi olla sillon yks Vetelin urheilijoitten vetäjiä. Räyringin Jyskettä ei enää tainnu sillon olla. Elethin 50-luvun alakua.

Seuraava muistikuva on siittä ko sain omat sukset. Noli mäystimillä varustetut tervatut sukset ja opettelin niillä hiihtähän. Enemmän taisin olla pyrstölläni ko jaloillani. Kerran kävi sitte niin. että siskoni Marja-Leena lähti kaverinsa kans Sianseljälle. Soli jonku kuuren seittenmän kilometrin pääsä kotua ja halusin lähtiä mukhan. Noi minua päästetty ja muistan kuinka se harmitti. Marja-Leena teki kaverinsa kans larun pihasta alakain ja minä päätin lähtiä perhän ko noli menny ja kukaan ei huomannu ko laitoin sukset jalakhan ja lähin hihtähän. En muista kuka minut toppas ja haki takasi, mutta sen muistan että harmitti.

Sianselijälle sitte vähän liikimpänä hihtelin monta kertaa laskehan. Soli Joella ja Väinölhän sukuloimhan voi mennä samalla. Ei se mäki ollu mikhän kauhia oikiasti, mutta oli se sillon iso ja vähän pelottava.

Vetelisä oli Laasasen suksitehas. Ko sielä ruvethin tekehän sälesuksia ni minäkki himoissin semmosia kolokosti. Alakouluikäsenä hihethin Ahon koululle kaikki koulumatkat ja tietenki vertailthin suksia. Vain mulla oli tervasukset. Koulun jälekhen hihethin Pirttitörmhän Salamelhan laskehan mäkiä. Soli kotua parin kolemen kilometrin pääsä joen rannasa. Sinne tehthin hyppyreitä ja kuihailthin kainkenlaista. Kaverina nuilla reissuilla oli Mauri, honka kans riirelthin siittä kumpi saa hihtää erellä. Muista joskus vähän sauvallaki lyöryn täsä yhteyresä.

Kerran sitte aattelin, että minä katkasen nämä vanhat sukset ja saan uuret komiat Laasaset. Hyppäsin sorakroopin reunalta ja katkeshan ne käriestä. Ko tuli kothin ni sanoin isälle, että nyt mulle pitää ostaa uuret sukset. Isä kuitenki paikkas suksenkärien pellinpalalla ja pitkän aikaa niillä piti vielä hihtää. Arvaa kiusasko muut.

Monoisa oli Y-sithet tai rotanloukut. Niisä oli tapit, jotka meni monon reikhin ja sukset piti sitte laittaa varovasti jalakhan, että ne reijät meni niiiren tappien kohoralle. Vähitellen kävi kuitenki niin, että net reiät laajeni ja suksi lähti jalasta millon sattu. Sillon menthin nurin. Ainua keino oli laittaa monoihin uusi puolipohoja. Naapurisa asu Matti, joka osas sen homman. Oli kova pakkanen ja pimiä ko menin Matille teettähän pohojauksen. Kävelin niillä moinoilla ja en ymmärtäny, että nois pitäny jättää sinne siihen asti, että Matti olis ehtinyt työn tehä. Tarkemmin en muista, mutta pohojatuks ne tuli sillä reissulla ja kovasti ihailin sitä taitua millä homma hoitu. Pikilangalla pohoja ommelthin kiini ja ko reunoja vuolthin ihimettelin kuinka terävä suurarin veissi oli.

Minolisin halunnu hihtää kilipaa. En päriänny koulunka kisoisa, Kerran oli kolomas ja veli Arvo, joka oli opettaja, tiukkas että oikasinko jostain. Yks syy päriäämättömyythen oli ankiina. Jos vähänkä hengästynhenä ja paita märkänä hihin ni heti oli kurkku kipiänä. Jostain syystä nielurisat leikathin pois vasta ko olin opiskelemasa Tamperhella.

Muistan kerranki ko piti hihtää kilipaa Isokylän nuorisoseuran talolla ja reenasin törkiän palion , mutta niin kävi, että kuumhesa makasin sängysä ko toiset hihti.

Joka talavi hihtelin, Oli kansanhihtua, jos kilipailthin sittä kuka hihtää eniten. Koulusa oli välituntilatu, josta kierrokset merkathin luokan seinälle. Joskus mulla oli eniten rukseja ja olin siittä kamalan ylypiä. Oli myös Vetelin hihto, josa hihethin kylältä toiselle. Yks keta on jääny mielhen, oli törkiän kolokon komia ilima. Aurinko paisto. Sillon taisin hihtää ensimmäisen kolomekymmentä kilometriä. Vieläki tulee suuhun muisto mustaherukkamehun ja nisun mausta taukopaikoiilla. Muistelen, että hihethin Räysingintä Pulukkisen kylän kautta Sillanpäähän ja takasi Räyrinkhin.

Ko lähin opiskelehan ni yks vuosi taisi jäärä hihtämätä ja soli se ainut vuosi, että en eres käyny suksilla. Nyt vasta eläkhellä minusta on tullu oikia hihtoniilo. Lapi mökkillä son päätyö ja joka kilometristä kyllä nautin. Onneks tuli hankittuä tämä paikka, Muilla on kesämökit ja mulla tämä talavimökki, josa hihtokelejä riittää ainaki viis kuukautta vuoresa.

Elämäni alakutaival

Minä synnyin tiistaina. Se ei ollu ilonpäivä. Äiti kuoli synnytyksen jäläkhen. Mulle on kerrottu, että minä oon rheesuslaps. Se Jeesuslaps kuoli muitten puolesta, mutta minä oon päinvastanen. Aiti kuoli minun puolesta. Oon kuullu että aitini ajatteli enstä aina muita ja sitte vasta issiihän. Oon mietttiny nyt vanhana, että oliko syntymäni onni vai onnettomuus. Mulle soli tietenki onni ko muuten en olis täsä, mutta isälle, siskoille ja velijille soli onnettomuus. Vaimo ja äiti kuoli pois.

Toishalta pitää kai aatella, että kuolema ennen aikoihan on aina onnettomuus, mutta lapsen syntymä on aina onni. Jos en niin aattelis ni en kai näinkä seleväjärkisenä ois selevinny. Ko kasselen elämääni nyt takakäthen ni oon melekhen tyytyväinen. Minoon päässy elämäsäni just niin pitkälle ko rahkheni on riittäny. Helepointa väylää en oon uinu. Koulusa en päriänny ollenkhan. Kansakoulu meni jotenki ja keskikoulhun pääsin varasijalta. Tuplasin luokkia ja viimissen luokan selevitin saksanopettajan armosta ko se päästi eheroista läpi.

Lukiihon sitte piti mennä koittahan. Ei menny naphin ja kevhäällä oli toristuksesa pelekästhän kymppejä ja nelosia. Kielisä ja matikasa neloset ja reaaliainheisa kympit. Oli sielä voimistelusta yheksän ja kuvataithesta kaheksan. Soli selvää, että tuommosella toristuksella ei kannattanu suunnitella joskus valakolakkia päähänsä tällätä. Yks Rauno oli menny kansankorkiakoulhun ja sieltä yliopisthon. Aattelin kokeilla kans. Pääsin Oriverelle opisthon ja sielä sitte alako sujuhan.

Se että en päriänny kielisä enkä matikasa panthin laiskuuren piikhin. Kuiteski sain opistosa heti lukion lyhyestä englannista kympin. Sielä oli syntyperänen englantilainen opettajana ja sei pitäny kiriallisia kokheita ollenkhan. Puhumisella selevisin ja minoon  sitä mieltä, että puhumalla oon muutenkin elämäsä ethenpäin menny. Myöhemmin vasta aikusena selevis miks en oo päriänny kielisä ja matikasa. Psykoloki testas että minulla on kiriainten järiestyksen hahamottamisesa vaikeuksia ja muutenki sympolien ymmärtäminen ei oikein ota onnistuakshen. Koulusa kois pitäny kirottaa vaikka että Jetzt gehe ich in die Natur, um mit den Kindern des Nachbarn zu spielen, ni tuohonki lausheshen tuli monta isua pukkia ko tz, ch ja sp vaihtuvat ja niistä tuli zt, hc ja ps. Noli kokopukkeja ja jo alako ensimmäisesä laushesa nelonen olla kokhen tulos. Nytkä en tuota ois iliman apua osannu oikein kiriottaaa. Ei viiskytluvulla ja kuuskytluvulla oltu viellä lukihäiriöstä kuultukka. Ainaka Vetelisä.

Minoon kiriotusvammanen. Son parempi ko jos oisin vaikka näkkövammanen vaikka semmonen näkövammahan tämäki on koi erota kiraimia toisisthan Nyt on onneks tietotekniikka teheny tekstinkäsittelhyn oikolukuohojelmia. Nei kyllä auta täsä ko kirotan murthella. Pitää olla nyt torella tarkkana. Miks sitten kiriotan Räyringin murthella? Ko olin ollu kolome päivää kansakoulusa ni Salamelan pojat oli portin takana ja anto mulle vönthin. Isä puhu kiriakieltä ja halusin tietenki puhua ko se. Nuille pojille se ei kelevannu ja ko noli paukannu minua nyrkillä naamhan ni ne kysy, että vieläkö puhut fiinisti. Soli elämän nopein kielikurssi. Sen jäläkhen tämä kiriakieli onki tuntunu aina vähän sopimattomalta minun suuhun. Siiton kyllä törkän kauan ko oon tätä kassoissekieltäki puhunu. Siinäki tulee varmhan virheitä, mutta luulen että saan ne antheks.  Muisteluisa lapsuuren kieli avaa joitain lukkoja ja se aika tulee elävänä mielhen.

Niinko kirotin ni sielä Oriverellä se elämä alako hilialhen lutviutuhan, mutta siittä sitte kirotan joskus vähän lisää ja muistelen tarkemmin nuita elämän alakutaipalheitaki.

Vanhenemisesta ja peloista

Pitkästä aikaa en ole taaskaan mitään kirjoittanut. Nyt on tarve. Eturauhassyöpäni leikattiin neljä vuotta sitten. Sen jälkkeen olen käynyt kontroleissa puolivuosittain ja joka kerta PSA-arvono on noussut yhten tai kaksi sadasosaa. Kun eturauhassyöpä on saatu pois niin PSA:n pitäisi olla mittaamattomissa tai ainakin pysyä vakaana.

Arvo on vieläkin pieni, mutta kun se nousee niin kahden kolmen vuoden kuluttua on edessä sädehoito. Senkin tulokset ovat yleensä hyviä, mutta siitä huolimatta aina kontrollin jälkeen mielen valtaa suru ja pieni pelko, joka liittyy luopumiseen.

Olen fyysisesti ehkä parhaassa kunnossa ikinä, vaikka en enää kykene samoihin suorituksiin kuin vaikkapa 30-vuotta sitten jolloin suoritin pitkän triathlonin ja osallistuin Kalevan Kierrokseen 11 vuonna peräkkäin. Luopuminen on kuitenkin eniten henkistä. Uskallus vähenee. En enää uskalla lähteä pitkille tunturivaelluksille talvisin, uudet maat eivät enää kiehdo vierailemaan, pyöräilyleirit vuoristoisilla alueilla eivät houkuttele. Olen alkanut antaa periksi vaikka siihen ei mitään fyysistä syytä löydykkään.

Kyselen itseltäni onko normaalia antaa henkisesti periksi. Poikkeuksiakin on. Christer Boucht aloitti arktisen retkeilyn vasta eläkeläisenä ja jatkoi sitä parisenkymmentä vuotta. Kohtasin kerran Saariselällä keskellä talvea kaksi naishenkilöä, jotka sanoivat, että he eivät koe 80-vuotipäiväänsä ja hetken kuluttua naurauen: olemme sen jo kokeneet. He nukkuivat teltassa puronnotkossa kilometrin päässä autiotuvasta. Ajattelin heitä ihaillen. Ehkä tässä auttaisi lappilainen sanonta; Sole poka ko tehä.

Liikunta on ollut minulle koko elämän tärkeätä ja ajattelin että jokin keino löytyy tehdä sitä kuolemaan saakka. Hölkäten hautaan tai pyörällä Pietarin puheille on ollut minulle jonkinlainen leikillinen motto. Hölkkäämsen estää kipeytyvä piriformis ja sädehoito voi estää pyöräilyn, Jäähän kuitenkin jäljelle Hiihtäen Hiiden kanssa hippasille.

"SYÖPÄLÄISEN ELÄMÄÄ"

Mökkinaapuripariskunnalla oli molemmilla syöpä. Kerran mökin ohi ajaessamme sanoin pojalleni, että näyttävät syöpäläiset olevan mökillään. Poikani pahastui ja ripitti minua, että ei noin saa vakavasti sairaita ihmisiä nimitellä. Mietiskelin silloin mistä tuo ilmaisu tulee. Se ehkä kuvaa sitä maillainen suhde ihmisillä on ollut joskus ilmaisun syntymäaikoina syöpää sairastaviin tai sitten ilmaisu tulee syödäverbistä. Sitähän syöpäläiset tekevät ja syöpä siihen sairastuneille.

Itse olen nyt syöpäläinen tai ainakin entinen. Pahinta on kun en tiedä. Olen elänyt kuuden kuukauden jaksoissa kontrollista toiseen. Olen ns. automaattiseurannassa, eli Kysin tietojärjestelmä lähettää minulle kutsun laboratorioon PSA-testejä varten ja vastaus tulee robotilta samana päivänä tai ainakin pitäisi. Eilistä kertaa lukuunottamatta homma ei ole toiminut ollenkaan. Kutsuja tai vastauksia ei ole tullut. Olen joutunut soittamaan Kysiin ja aluksi kukaan siellä ei tiennyt koko seurannasta mitään, varsinkaan kun kesäseuranta sattuu loma-ajoille. Lopulta sain puhelinnumeron, jossa vastaa toimistyöntekijä. Hän lukee tuloksen koneelta, mutta muutenhan hän ei osaa sanoa mitään itse syöpää koskevista asioista. Hän sanoi, että seuranta ei ole toiminut muidenkaan kohdalla. Kirjoitin jo muistuuksen osaston ylilääkärille. Lomake sitä varten löytyy verkosta. En kuitenkaan lähettänyt sitä kun päätin odottaa vielä yhtä kokemusta. Nyt automaatti näytti pelaavan hyvin.

Kuitenkin tässä automaatiossa on puutteita. Kun olet seurannassa niin sinulle olisi pitänyt nimetä yhdyshekilö, mielestäni lääkäri, jolta voisi kysyä tarvittaessa neuvoa ja saada tukea. Robotin viesti siitä, että mitään hätää ei ole, ei ole aina riittävä. Minulla on PSA-arvo noussut joka seurannassa. Tosin vain sadasosia, mutta kun sen pitäisi olla ns. mittaamattomissa, että saisin terveen paperit ts. syöpä olisi voitettu. Kolmen vuoden aikana arvo on noussut 0.003 luvusta 0.009 lukuun. 0.5 on se raja, jonka jälkeen uudet hoidot aloitettaisiin tai niiden aloittamista harkittaisiin, eli vielä on matkaa.

Kun kävin pari ensimäistä seurantakertaa urologin puheilla niin sekin tuntui olevan ihan turhaa. Hän ei ollut lukenut testituloksiani kunnolla ja muutenkin hänen otteensa oli kovin välinpitämätön. Hän vain sanoi aina, että onhan vielä hoitokeinoja käyttämättä. Kerran hän sanoi, että PSA voi nousta jos tervettä prostatakudosta on jäänyt leikkauksesta huolimatta, mutta robottileikkauksesta hän ei osaa sanoa mittään. Silloin ei Kysissä robottia vielä ollut ja leikkaus tehtiin minulle Taysissa Tampereella.

Eilen olin siinä mielentilassa, että eihän tässä ole mitään hätää. Arvo on alhainen ja tätä menoa hoitorajaan on vielä 15 vuotta aikaa. Googletin tuon arvoni 0.009 ja sain linkin jenkkiläisen erikoislääkärin vastaukseen ihmiselle, joka oli kysynyt, että pitääkö tuosta arvosta olla huolissaan.

Lääkärin mielestä ei ja hän perusteli asiaa uusilla tutkimustuloksilla, joiden mukaan PSA ei ole prostataspesifi vaan muutkin elimet voivat tuotaa sitä vähäisiä määriä. Tämä oli minulle ihan uusi tieto. Hän puhuu ultrasensitiivisestä PSA:sta. Tassä on linkki artikkeliin, jossa tutkimuksesta kerrotaan. Tutkimus on tehty jo 1996, mutta näyttää että suomalaiset urologit tai ainakaan kuopiolaiset urologit eivät ole sitä löytäneet.

Olen halunnut soittaa minut leikanneelle urologille, mutta jostain syystä en ole sitä tehnyt. Ujoutta? Perisuomalaisia ajatuksia siitä, että mitä hän mahtaisi ajatella jos kolmen vuoden jälkeen hänelle soittaisin. Hän kyllä lupasi, että voin ottaa häneen yhteyttä koska tahansa. Soittamista tai muuta yhteenottoa vaikeuttaa se, että Taysin sivuilla ei ole ollenkaan lääkäreiden yhteystietoja, Pitäisi kai soittaa klinikalle ja varata soittoaika. Ehkä sen teenkin piakkoin.

Elämä ”syöpäläisenä” ei ole kovin helppoa ainakaan silloin kun seurannasta tulee tulos, jonka mukaan arvot ovat kasvaneet. Läheiset ihmiset tietenkin tukevat, mutta olisi ainakin joskus haluaisin keskustella myös asiantuntijoiden kanssa.

Minä olen kovin herkkä mieheksi ja sukellan aina aika syvälle. Onneksi pintaan nouseminen tapahtuu melko nopeasti, mutta kyllä alitajunnassa on aina ultrasensitiivistä taustakohinaa kuten tällä epäspesifillä PSA:llakin. Mieli tahtoo olla usein aika alakuloinen. Onneksi minulla on keinoja kroolata pinnalla entisen triathlonistin tavoin. Etsimme äsken varastosta 20-vuotta vanhan märkäpukuni, jolla silloin kisoissa uin. Se luultavasti sopii nyt päälle kun olen saanut painoni senaikaisiin lukemiin. Eikun avovesiin uimaan.