Olen jäänyt pois työpaikastani. Varsinaisesti jään eläkkeelle joulukuun alusta.
Useat tuntemani ihmiset haikailevat pääsystä pois oravanpyörästä ja haaveilevat omista eläkevuosistaan.
Minulle tämä vapaaherrana olon alku ei ole ollut helppoa. Muistan kun tapasin muutamia vuosia sitten käydä NLP konferensseissa. Siellä piti workshoppia viehättävä vanhempi amerikkalainen nainen Jan Prince . Hän kertoi työskentelevänsä paljon juuri eläkkeelle jääneiden kanssa, joilla on vaikeuksia sopeutua työstä vapaaseen oloon. Minusta oli silloin kummallista, että eläkeläiset muka tarvitsisivat valmennusta ollakseen onnellisia eläkevuosinaan. Amerikkalaista vouhotusta, ajattelin. Nyt en enää ihmettele.
Minulle on ollut vaikeaa luopua:
- Työystävistäni
- Työkavereistani
- Työverkostoistani
- Säännöllisestä päivärytmistä
- Haastavista ongelmista
- Hienoista onnistumisen kokemuksista
- Elämäni merkitykselliseksi tuntemisesta.
- Siitä kunnioituksesta ja hyväksynnästä, jonka pelkkä ammatillinen asemani minulle antoi
Myönteistä on tietenkin, että työn tuoma joskus ylenmääräinen stressi ja huoli on hävinnyt, mutta kumma kyllä kun on niihin tottunut niin elämä ilman niitä tuntuu tyhjältä.
Nyt tunnen itseni eksyneeksi ja elämäni merkityksettömäksi. Olen vähän masentunut ihan selvästi.
Kun minulta kysyttiin viimeisen puolen vuoden aikana, että mitä aion eläkkeellä tehdä niin vastasin useinmiten että aion viihdyttää itseäni ja odottaa kuolemaa. Vaikka tämä oli tarkoitettu osittain vitsiksi niin kyllä siinä selkeä totuus oli. Tosin niin, että pelkäsin eläke-eämäni muodostuvan juuri sellaiseksi.
Muutosvaiheessa näyttävät ajatukset olevan kaksijakoisia. Toisaalta on tyytyväinen ja onnellinen. On mukavaa vain laiskotella ja ei halua sitoutua mihinkään. Toisaalta haluaisi taas olla osa yhteiskuntaa, vaikuttaa asoihin. Laiskuus ja elämänhalu kamppailevat keskenään.
Elämä voisi parhaimmillaan olla sitä, että vain on ja pahimmillaan sitä, että siihen se sitten jääkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Käydessäni omaa siirtymävaihettani etsin kirjastosta kirjallisuutta, joka käsittelisi tätä aihetta. Löysin Patricia Tudor-Sandahlin kirjasta "Kolmas ikä" jotain, mihin tarttua. Kaikki on tietysti koettava itse ja käytävä läpi. Minulla vain ei ollut mitään käsitystä, mistä prosessissani oli kyse..
VastaaPoistaAjattelin tässännostaa esiin joitakin minua kantaneita ajatuksia tuosta lukemastani kirjasta. Kirjoittaja kuvaa, kuinka menneisyyden ovi on paukahtanut kiinni eikä tulevaisuuteen johtavan ovi ole vielä auennut. Ihminen on silloin haavoittuva ja tuuliajolla, vailla kiintopistettä ja vailla paluuta. Tämä siirtymä on muutoksen, kasvun ja epätasapainon aikaa.. ja muodonmuutosta ei voi kiirehtiä vaan se vaatii aikansa.
Tälle vaiheelle on kuvaavaa liminaalisuus. Kirjoittaja kuvaa, kuinka kynnysvaiheessa kaleidoskooppia ravistellaan.. Kun palaset ovat asettuneet uusille paikoilleen, näemme uuden kuvion ja toisenlaisen lähtökohdan. Äkkiä seisomme elämässämme uudella paikalla, josta avautuu uudet näköalat ja mahdollisuudet. On uhmattava vanhenemisen pelkoa. Horisontissa odottavat taas uudet kynnykset, jotka on aikanaan ylitettävä. Liminaalisuus on pysyvää.
Muutoksen autiomaan ylitettyämme eteemme avautuu kuitenkin näköaloja, jotka ovat kaiken vaivan arvoisia.
Tyydyttävä sisäisen eheyden tunne ja kyky arvostaa omaa ainutlaatuisuutta vo paljolti lieventää vanhenemisen tuomaa kärsimystä. Näin Tudor-Sandahl..
Kirjasta jäi mieleeni muusikko Totte Wallinin kaunis toteamus kitarasta: " Kulunut keho ja syvä sointi, niitä minä sanon kauneudeksi". Yhdyn täysin muusikon sanoihin.
Antoisia eläkepäivä!