Sellon tapahtumien jälkeen nettipalstat kirkuivat muukalaisvihaa:
Rikokseen syyllistyneet maahanmuuttajat on karkotettava ulkomaille.
Rikostaustaisia muuttajia ei saa päästää maahan.
Ymmärrän, että vihan takana on pelko. Pelko Sellon uusinnasta, pelko tuntematonta ja tuntemattomia kohtaan. Oma huonommuudentunne, oma elämäntuska.
Miten länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan tulisi rikollisiin suhtautua?
Lähetämmekö ”paskan pihalle” niin kuin eräässä keskustelussa vaadittiin?
Miten on – lähetämmekö samalla Suomessa syntyneet rikoksiin syyllistyneet maanpakoon?
Entäs mielenterveysongelmaiset, kehitysvammaiset, lihavat ja änkyttäjät?
Rajan taakse vaan.
Myönnän miettineeni itsekin, että rikostaustaisia muuttajia ei Suomeen pitäisi päästää.
Päädyin siihen, että jos rikos on sovitettu niin maahanmuuttoa ei tulisi estää, jos muut kriteerit täyttyvät.
Lisäksi suurin osa maahanmuuttajista ei ole pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Suurin osa on rakkausmuuttajia. Naisen tai miehen perässä tänne tulleita. Miten heihin pitäisi suhtautua?
Kansalaisuutta ei tulisi myöntää jos rikostaustaa on: kerran rikollinen – aina rikollinen. Tosiasiahan on se, että rikoksista suurin osa on uusintoja. Ei siis helppo kysymys. Olenko liian humaani, jos myönnän kansalaisuuden suomalaiseen rakastuneelle viisi vuotta hyvin käyttäytyneelle.
Väkivalta on lisääntynyt maailmassa. Tosin Suomessa kuolemaan johtaneet rikokset ovat pysyneet kymmenen vuoden ajan suurin piirtein samana noin150 tapauksena. Rikokset eivät todistettavasti vähene rangaistuksia koventamalla. Rikokset vähenevät tasa-arvoa ja hyvinvointia lisäämällä.
Suomessa ovat tuloerot kasvaneet kymmenen vuoden aikana enemmän kuin missään teollisuusmaassa. Mitenkähän käy murhien määrän seuraavalla vuosikymmenellä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti