Välähyksiä 4

Vielä muutama välähys kansakoulusta. Vaikka sanoin, että menhän myöntheisesti ni onhan se niinki, että aika kultaa muistot. Toisella luokalta muistan yhen jutun, joka voi tehä vääntheitä vatshan. Kouluruuat ei aina ollu niin makioita lapselle. Minä tykkäsin syörä kauraryynejä raakana mairon ja sokerin kans, mutta puuro ei menny alas. Koulusa piti kuitenki aina syörä lautanen tyhyjäks. Opettajan nimiä en viissi sanua asian arkaluontoururen vuoks, mutta se vaati minua tyhyjentähän kaurapuurolautasen. Milhän se ei menny alas. Sillon syöthin luokasa ja opetaja sano, että ulos et mee ennenko lautanen on tyhyjä. Yritin mutta joka lusikallisessa meinas tulla oksennus. Sain kuitenki jonku lusikallisen alas. Opettaja vahtas vieresä, mutta sitte se meni käymhän opettajanpöyrän ääresä, käänsi selelkänsä ja minä yökkäsin kaikki syöryn takasi lautaselle. No ei auttanu selitys ja kaikki piti syörä toishen kerthan. Meni alas ja sain mennä ulos, mutta heti uloko-ovesta menon jäläkhen kaikki lensi kaarena pihalle. Potkiskelin hiekkaa päälle. Sen jäläkhen ei kaurapuuro maistunu monhen vuothen. Nyt syön kyllä sitä joka aamu.

Toinen juttu liittyy kans syömishen. Keskikoulhun piti pyrkiä. Ahon linia-autolla menthin Kainhushen. Ko kokhet oli tehty, ni piti orottaa niin kauan ko kouluauto lähtee takasi Finnilhän. Näläkä oli ja menthin muistini mukhan Lassen kans kauphan ja ostethin litra vaniliajäätelyä. Syöthin sitten iliman lusikaa, niin palijo ko pystythin. Kumpika ei saanu kaikkia menenhän alas, ni loput syötethin rehtorin pystykorvalle. Autosa kotimatkalla tuli paha olo, mutta kaikki pysy kyllä sisällä. Jäätelyä söin seutaavan kerran vasta aikusena. Pääsin keskikouhun vasta varasijalta.

Muistan ko ensimmäisen kerran minua kehuthin. Arvo, opettaja ja minun veli, otti minut kinni pyörällä ko menin kothin. Ajethin rinnakkain ja se sano, että tein torella hyvän saapasrengin puukäsitöisä. Olin tietenki hyvällä mielellä, mutta ko sitte sain sen kevähällä vierä kotia, ni ei se renki niin kolokon hyvä ollu.

 Välähyksiä 3

Ko luin tuota Maarit Tastulan kiriaa, ni tuli mielhen, että meleko lailla sattumasta isse kunki elämä on kiinni. Minun elämäni yks tärkiä sattuma tapahtu vuonna 1887, eli 62 vuotta ennen ko synnyin. Sillon Venäjän armeijalla oli kutsunnat ja isoisän, eli Aaprami Pulkkisen, piti mennä nostahan arpa. Arpa määräs sen palavelukshen. Ko sei halunnu mennä ni päätti lähtiä Amerikhan. Sielä se tapas isoäitini Liisa Kreetan, rakastu ja meni naimishin. Jos Aapa ois nostantu arvan, joka ois vapauttanu palaveluksesta minua ei torennäkösesti ois olemasa.

Palion on muutenki minun elämäsä ollut sattumasta kiini. Äiti oli yli neljänkymmenen ko tuli raskhaks. Ko piti synnyttää, ni lääkäri sano, että joko lapsi kuolee tai äiti. Mulle on kerrottu, että äiti valissi lapsen elämän.

Kansakoulu meni meleko normaalisti, mutta siittä ethenpäin ei. En päriänny koulusa. Keskikoulusa nelijäs luokka piti kerrata ja muutenki joka kesä piti suorittaa eherot saksasta. Minua pirethin laiskana ja kai minä meleko laiska olinki lukehan kieliä ja matikaa ko en niistä mitään tolokkua saanu. Koitin mennä lukiihonki, mutta ekan vuoren jäläkhen toristuksesa oli nelijä kymppiä ja nelijä nelosta. Kesällä menin istuttahan taimia meshän ko naapuri asu messäteknikko, joka otti minut niihin homhin. Minun piti pyrkiä messäkoulhun, mutta ko olin kesän istutustöisä, tajusin ettei se ollu minun juttu. Pari luokkaa minua ylemäpänä oli yks Rauno. Se lopetti koulun ja meni Oriverelle kansankorkiakoulhun ja sieltä Tamperhen yliopisthon. Tapasin sen sattumalta ja se kerto tuosta valinhasthan. Muistin sen ja panin paperit Oriverelle ja pääsin. Sielä rupesin päriäähän. Soli ko taivas Vetelin koulhun verrattuna. Sielä kehotethin riittisyythen ja kysenalastahan opettajien mielipitheitä. Vetelisä kiellethin ja pirethin häirissijänä ko teki semmosta. Oli myös syntyperäsiä opettajia englannisa ja ruossisa, jokka ei pitäny kiriallisia kokheita. Suullisesti vain tentathin.

Pääsin sitte kans sinne Tamperhen ylipisthon, seittemän vuotta sielä meni. Enstä sosionomiks ja sitte maisteriks. Pääainheena oli aikuiskasvatus. Sosiaalityöntekijänä alotin ammattitaipalheni ja sitte eri kansalaisopistoisa rehtorina jatkoin. Aikusena testathin, että mulla on keskivaikia lukihäiriö ja siks en kieliä ja matikkaa oppinu. Laiskuus kai tuli siittä, että niitten lukeminen ei maistunu ko en niitä millään pänttäämisellä oppinu.

 19. huhtikuu

 ·

Jaettu seuraaville: Julkinen

Välähyksiä 2

Ensimäisestä koulupäivästä en palio muista, mutta jotaki kumminki. Seittemänvuotiihana sillon 50-luvulla koulhun menthin niinko nykki. Ei ollut esikouluja eikä päivähoitoja. Eila minua hoiti. Isä luki mulle klupusta asti Topeliuksen satukirioja. Ko oli vähän alle viiren se sano, että saat isse opetella lukehan. Se opetti enstä aakkoset. Jokaselle kirijaimelle oli oma kuva. En muuta oikhen muista ko että jii kiriain oli hellakoukku ja hoo oli portti. Opin pian lukehan, mutta en jaksanu Topeliuksen kirioja lukia ko noli niin painaviaki.

Mikkolan Martti, Eilan veli ja naapuri, oli räätäli ja isä käski sitä tekehän mulle miesten puvun. Monta kertaa kävin sitä sovittamasa ja piti seisua pöyrällä ko Martti laitto nuppineuloja takhin ja housuihin. Pelekäsin että pistääkö se niillä, mutta ei, se laitto niitä tairolla. Puku valamistu jo palion ennen koulhun menua ja pirin sitä monenlaisisa juhulisa. Mulla oli keltanen ravatti ja isä opetti minua tekehän solomun siihen. Kaulasa en sitä oppinu, mutta käresä onistu.

Ensimmäsenä kouluaamuna, niinko joka ikisenä muunaki, heräsin vähän liian myöhäsä ja tuli kiire. Meinasi pukia arkivaathet, mutta isä määräs, että puku piti laittaa. Pistin vasthan muttei se auttanu. Oli kyllä suuri erehys mennä koulhun puku päällä. Eilan polokupyörällä ajoin koulhun. Soli vähän liian iso, enkä ylettyny satulasta ajahan. Rungon välhin oli tehty laurasta penkki, josa piti istua ja yletty polokimille. Ko päästhin Ahon koululle, ni jännitti ja sitä ei auttanu ko isomat pojat tuli kiusaahan, monneiks ne tais meitä pieniä haukkua ja käskiä tehä jotain temppuja. Komiaa pukuani ei kehuttu, joku ihimetteli, että mikä herra luulen olevani. Onneks kello soi pian ja piti rynnätä rivhin seisohan ja Sirkku Salmi, eli eka opettajani, tuli kassohan, että rivit oli suoria. Sitte päästethin sishän. Jotenki löyrethin oikiihan luokhan ja enstä kaikkien piti sanua nimensä. Minä sanoin että Hannu-Heikki Pulukkinen ja olis pitän sanua vain Hannu ko en oo oikiasti kaksoisnimellä kirkonkiriasa ja sielä ei oo väliviivaa. Muutenki tuosta on ollu haittaa, ko isompana pirin sitä vähän lapsellisena. Opiskeluaikana poistinki tuon Heikin. Ko veispuukki tuli, se piti ottaa takasi, ko sukulaiset ja muut tutut lapsuuresta ei ois muuten tunnistanu. Ensimmäisiä koulutehtäviä oli kiriottaa kotona isse nimi kymmenen kertaa paperille jos osas. Kirotin huolella ruutupaperille ja kaksosnimesä oli palion suurempi urakka ko yhellä etunimellä.

Muuta en oikein muista ekasta päivästä ko sen, että ajoin kothin kovaa ja meloko ilosena ko ei mitään pahempaa sattunu. Mielikuva on siittä, että ajoin koko matkan seishalta ko niin pääsi nopiammasti.

 Olen kirjoitellut Vetelin, eli syntymäkuntani, murteella välähyksiks nimeämiäni tapahtutumakertomuksia nuoruudestani. Laitan niitä myös pikkuhiljaa tänne.

Välähyksiä 1

Tuli täsä mielheni melekhen aikasin muisto mitä lapsuurestani mulla on. Olthin naapurin Martin tuasa ja minä lämmitin kakluunia ko isä ja Martti maistelivat kossua, ei ne kännisä ollu. Juttelivat sorasta. Soli eka ja ainut kerta ko pääsin semmosia juttuja kuulehan. Ne sano vakavalla ilimhellä mulle, että kyllä sinäki vielä jourut soran kohtaahan. Heirän mielestä kaikki sukupolovet saavat sen kokia. Muistelen pelänheni, että sota tulee kohta ja kaikki kuolhan. Vielä muutama vuosi sitte ajattelin, että tairan selevitä iliman sotia. Nyt kuitenki Euroopasa on sota ja Suomen maaperälle on puronnu rooneja. Vielä pitää vanhoilla päivillä jännittää, että ei tulis sotaa tänne kotimaahan. Näitä hulluja tiktaattoreita on melekhen joka ikisen suuren valtion päänä. Saas nähä miten käy. Toivothan parasta. Tuosta tuokiosta naapurisa jäi mielhen kans kakluunin pesän valakia ja sen lämpö. Sen tunthen saan kans heleposti mielhen, taitaa olla ensimmäinen hyvä tunnekokemus minun lapsuurestani jonka muistan.

 Pitkästä aikaa täällä. Tein tekoälyn avustuksella kertomuksen uudesta tai no melkouudesta asiasta joka on vaikuttanut aika lailla elämääni. 

Elämää ärtyvän suolen kanssa – minun tarinani

Minulla on ärtyvän suolen oireyhtymä. Se on kulkenut mukanani jo pitkään, välillä hiljaisempana, välillä äänekkäämpänä. Ulospäin kaikki näyttää usein normaalilta, mutta sisälläni vatsa voi tuntua kaoottiselta, kipeältä ja arvaamattomalta. Ärtyvä suoli on näkymätön vaiva, mutta sen vaikutus elämääni on kaikkea muuta kuin näkymätön.

Miltä ärtyvä suoli tuntuu kehossani?

IBS ei ole minulle vain vatsakipua. Se on kokonaisvaltainen tunne siitä, etten voi aina luottaa omaan kehooni. Oireeni vaihtelevat, ja joskus se tekee tästä kaikesta erityisen uuvuttavaa.

Päiväni voivat sisältää:

• kipua ja kouristelua vatsassa

• turvotusta, joka tekee olosta raskaan ja epämukavan

• ripulia tai ummetusta – joskus molempia vuorotellen

• jatkuvaa epätietoisuutta siitä, miten vatsani reagoi

• väsymystä, joka ei aina selity huonolla unella

Pahimpina hetkinä vatsani tuntuu ottavan vallan koko kehostani. Hyvinä päivinä melkein unohdan koko asian. Se epävakaus on ehkä yksi raskaimmista puolista.

Miten ärtyvä suoli on muuttanut elämääni?

Ärtyvä suoli on opettanut minut suunnittelemaan. Liikaa. Mietin etukäteen, missä voin syödä, uskallanko lähteä, kuinka kaukana seuraava WC on. Spontaanius ei ole kadonnut kokonaan, mutta se vaatii rohkeutta.

IBS on vaikuttanut:

• sosiaalisiin tilanteisiin ja matkustamiseen

• työ- ja opiskelupäiviin, jolloin keskittyminen on vaikeaa

• suhteeseeni ruokaan ja omaan kehooni

• mielialaani ja jaksamiseeni

Joskus tuntuu turhauttavalta selittää muille, miksi “vatsa vain on kipeä”. Kaikki vatsavaivat eivät ole ohimeneviä, eikä kaikkea voi ratkaista syömällä kuituja tai rentoutumalla viikonlopuksi. Välillä olo on yksinkertaisesti huono – ja se on totta, vaikka sitä ei näe.

Miten olen oppinut elämään IBS:n kanssa?

En ole löytänyt yhtä ihmelääkettä, mutta olen löytänyt keinoja selvitä.

Olen opetellut kuuntelemaan itseäni.
Se ei ole ollut helppoa. Olen joutunut pysähtymään, kokeilemaan, erehtymään ja kokeilemaan uudelleen. Oireiden seuraaminen on auttanut minua ymmärtämään kehoani paremmin.

Ruokavalio on ollut tärkeä osa matkaa.
Olen huomannut, etteivät kaikki ruoka-aineet sovi minulle, ja se on vaatinut luopumista mutta myös uudenlaista joustavuutta. FODMAP-ruokavalio on ollut yksi työkalu, ei lopullinen vastaus.

Stressin merkitys on tullut selväksi.
Kun mieli kuormittuu, vatsa reagoi. Olen opetellut rauhoittamaan hermostoani, nukkumaan paremmin ja hyväksymään sen, etten voi suorittaa hyvinvointia.

Olen opetellut olemaan armollinen.
Kaikki päivät eivät ole hyviä. Ja se on ok. Ärtyvä suoli ei ole heikkoutta, eikä se määritä arvoani ihmisenä.

Lyhentääkö ärtyvä suoli elämääni?

Tätä olen pelännyt ja pohtinut itsekin. Onneksi vastaus on selkeä: ärtyvä suolen oireyhtymä ei lyhennä elinikää eikä johda vakaviin sairauksiin. Se ei tuhoa kehoa, vaikka välillä siltä tuntuu.

IBS vaikuttaa elämänlaatuun, ei elämän pituuteen. Ja se on tärkeä asia muistaa niinä päivinä, kun oireet tuntuvat vievän kaiken tilan.

Elämä ei ole ohi – se on vain erilaista

Ärtyvä suoli kulkee mukanani, mutta se ei ole koko tarinani. Olen oppinut sopeutumaan, löytämään keinoja ja arvostamaan hyviä päiviä ehkä enemmän kuin ennen. Vaikka IBS rajoittaa joskus, se on myös opettanut kuuntelemaan itseäni ja pitämään huolta jaksamisestani.

---

 

Elämä on hyvää

 Kun tänä aamuna olin unen ja heräämisen rajoilla, mieleeni tuli tämän laulun ensimmäiset jakeet. En muistanut kenen laulusta on kysymys ja vähän yllätti kun löysin netistä laulajan.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmilleJa mielen vapaus, ja mielen vapaus

Nyt kysyn onko maailma minulle hyvä elää? Minulla on aikaa unelmille, eläkkeellä kun olen. Mielen vapaus? En ole yhdenkään uskonnollisen tai poliittisen ajatussuunnan vanki. Kuitenkin mieltäni painaa ilmastonmuutos, luontokato ja Ukrainan sodasta aiheutuvat ongelmat Suomessa ja maailmalla.

Elänkö elämääni? Järkeni toimii vielä kohtuullisen hyvin ja verenkuvani on melkein kunnossa. Se melkein tulee siitä, että syöpäni on uusiutumassa. Tänään menen lääkärin puheille. Odotettavissa on 35 kertaa sädehoitoa. 

Seitsemän viikkoa, joka arkipäivä minua sädetetään. 

Kun hoito aloitetaan nyt, kun etäpesäkkeitä ei vielä ole, niin ennuste on hyvä ja luultavasti saan elää elämääni vielä monta vuotta kuunnellen metsän huminoita ja tunturin tarinoita. Hoitoaika voi olla raskas, mutta jaksan kun hyräilen Irwinin ja Vexi Salmen laulua.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille

Jolla on aikaa ja tilaa unelmille

Ja mielen vapaus, ja mielen vapaus

On vapautta kuunnella metsän huminoita

Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä

On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella

hiljaisen

haavan värinöitä

Ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä…

Puistoasentoon

Viime kesänä Pelkosenniemen kunta sai vieraita Kiimaselästä. Lähetystön, joka sanoi, että he ovat kyllästyneet asumaan puskassa ja että he ovat ostaneet mökkitontin tunturinäkymällä. Jopa he, joiden mökistä ei todellakaan näe tunturia kuin vain ihan pikkasen.

Lähetystö otettiin vakavasti ja Kiimaselän metsää alettiin harventaa. Minulle taas luvattiin tonttia ostaessani, että tienoo pidetään luonnontilaisena. Harvennuksessa ei riittänyt niin sanottu normaali tuotantometsän tila, vaan metsä hakattiin puistoasentoon. Asennolla tarkoitetaan sitä, että metsä hakataan suhteellisen harvaksi. Parempaa määritelmää en termille löytänyt. Mielestäni metsä on puistoasennossa todella harva. Lähetystön mielipide siis otettiin huomioon ja meiltä muilta ei kysytty mitään.

Luonto on siinä mielessä ihmeellinen, että siellä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ihan ilmeistä on, että harvaksi hakattu metsä on aivan eri kuin luonnontilainen metsä. Valoisuus-, kosteus- ja tuuliominaisuudet muuttuvat harvassa metsässä oleellisesti. 

Mitä muuta tapahtuu:

• Kasvillisuus muuttuu. Esimerkiksi mustikka ei enää tuota marjoja.  

• Linnusto köyhtyy. Kiimaselässä mökkimme lähistöllä on soinut metso. Useita koppeloita on näkynyt talvisin mökin ikkunasta. Metson soidinpaikka on siirtytynyt sata metriä etelään hakkaamattomalle suon reunalle. Pienet linnut eivät enää uskalla tulla ruokintapaikoille. Pyypoikueet vähentyvät, teeristä puhumattakaan. 

• Pieneliöstö köyhtyy. Linnuille ei enää löydy luontaista hyönteisruokaa, joka vaikeuttaa pikkulintujen pesintää alueella.

• Kun suojametsää ei enää ole, eroosio alkaa vaikuttaa vähitellen ja muitakin arvaamattomia muutoksia voi tapahtua.

Kiimaselän alue on hakattu ja ojitettu joskus ehkä 70 luvulla. Ennen puistoharvennusta metsässä oli isojakin mäntyjä ja koivuja. Miten käy nyt tunturinäkymälle. Toivottavasti ja luultavasti avarille aukoille alkaa kasvaa tiheää pensaikkoa. Näkymät umpeutuvat kymmenessä vuodessa ja taas pitää raivata, jotta metsää pelkäävät eivät ahdistuisi.

Jos kunta olisi neuvotellut kaikkien asukkaiden kanssa, niin ehkä tältä kaikelta olisi voitu välttyä. Varmaan olisi löydetty myös kaikkia asukkaita tyydyttävä kompromissi. Suurin osa alueen asukkaista taitaa kuitenkin olla heitä, jotka eivät pidä metsässä asumisesta. Suomen pinta-alasta metsää on 73%. Siitä vain noin 5% on aarniometsää. Ehkä ihmiset ovat tottuneet puupeltoihin ja tiheämpi metsä aiheuttaa ahdistusta. Osittain tätä ahdistusta kuvaa myös se, että monet mökkinaapurimme ovat karsineet männyistä kaikki kuivat oksat. Se on kuulemma siistimmän näköistä. Luonto ei ole siistiä vaan kaunista.

Miten ihimhesä minusta tuli Hihtoniilo

Kyllä se on aluperin Mikkolan Onnin syy. Olin nelijä tai viisvuotias ko veli Arvo otti minut kyythin authon, joka seuras Onnia ko se hihti kilipaa. Sillon hihethin tiellä ja kyshesä oli maakuntaviesti. Onni hihti osuuthan Räyringin järven ympäri. Soli komiaa kassua ja ko autosa oli urheilumiehiä, ni jotenki se hihon tunnelma hiipi salaa minun sielhun. En muista ketä autosa oli ja en oo ihan varma oliko se Arvo vai Isä, jonka vieresä istuin, mutta oon funteerannu, että soli Arvo. Se taisi olla sillon yks Vetelin urheilijoitten vetäjiä. Räyringin Jyskettä ei enää tainnu sillon olla. Elethin 50-luvun alakua.

Seuraava muistikuva on siittä ko sain omat sukset. Noli mäystimillä varustetut tervatut sukset ja opettelin niillä hiihtähän. Enemmän taisin olla pyrstölläni ko jaloillani. Kerran kävi sitte niin. että siskoni Marja-Leena lähti kaverinsa kans Sianseljälle. Soli jonku kuuren seittenmän kilometrin pääsä kotua ja halusin lähtiä mukhan. Noi minua päästetty ja muistan kuinka se harmitti. Marja-Leena teki kaverinsa kans larun pihasta alakain ja minä päätin lähtiä perhän ko noli menny ja kukaan ei huomannu ko laitoin sukset jalakhan ja lähin hihtähän. En muista kuka minut toppas ja haki takasi, mutta sen muistan että harmitti.

Sianselijälle sitte vähän liikimpänä hihtelin monta kertaa laskehan. Soli Joella ja Väinölhän sukuloimhan voi mennä samalla. Ei se mäki ollu mikhän kauhia oikiasti, mutta oli se sillon iso ja vähän pelottava.

Vetelisä oli Laasasen suksitehas. Ko sielä ruvethin tekehän sälesuksia ni minäkki himoissin semmosia kolokosti. Alakouluikäsenä hihethin Ahon koululle kaikki koulumatkat ja tietenki vertailthin suksia. Vain mulla oli tervasukset. Koulun jälekhen hihethin Pirttitörmhän Salamelhan laskehan mäkiä. Soli kotua parin kolemen kilometrin pääsä joen rannasa. Sinne tehthin hyppyreitä ja kuihailthin kainkenlaista. Kaverina nuilla reissuilla oli Mauri, honka kans riirelthin siittä kumpi saa hihtää erellä. Muista joskus vähän sauvallaki lyöryn täsä yhteyresä.

Kerran sitte aattelin, että minä katkasen nämä vanhat sukset ja saan uuret komiat Laasaset. Hyppäsin sorakroopin reunalta ja katkeshan ne käriestä. Ko tuli kothin ni sanoin isälle, että nyt mulle pitää ostaa uuret sukset. Isä kuitenki paikkas suksenkärien pellinpalalla ja pitkän aikaa niillä piti vielä hihtää. Arvaa kiusasko muut.

Monoisa oli Y-sithet tai rotanloukut. Niisä oli tapit, jotka meni monon reikhin ja sukset piti sitte laittaa varovasti jalakhan, että ne reijät meni niiiren tappien kohoralle. Vähitellen kävi kuitenki niin, että net reiät laajeni ja suksi lähti jalasta millon sattu. Sillon menthin nurin. Ainua keino oli laittaa monoihin uusi puolipohoja. Naapurisa asu Matti, joka osas sen homman. Oli kova pakkanen ja pimiä ko menin Matille teettähän pohojauksen. Kävelin niillä moinoilla ja en ymmärtäny, että nois pitäny jättää sinne siihen asti, että Matti olis ehtinyt työn tehä. Tarkemmin en muista, mutta pohojatuks ne tuli sillä reissulla ja kovasti ihailin sitä taitua millä homma hoitu. Pikilangalla pohoja ommelthin kiini ja ko reunoja vuolthin ihimettelin kuinka terävä suurarin veissi oli.

Minolisin halunnu hihtää kilipaa. En päriänny koulunka kisoisa, Kerran oli kolomas ja veli Arvo, joka oli opettaja, tiukkas että oikasinko jostain. Yks syy päriäämättömyythen oli ankiina. Jos vähänkä hengästynhenä ja paita märkänä hihin ni heti oli kurkku kipiänä. Jostain syystä nielurisat leikathin pois vasta ko olin opiskelemasa Tamperhella.

Muistan kerranki ko piti hihtää kilipaa Isokylän nuorisoseuran talolla ja reenasin törkiän palion , mutta niin kävi, että kuumhesa makasin sängysä ko toiset hihti.

Joka talavi hihtelin, Oli kansanhihtua, jos kilipailthin sittä kuka hihtää eniten. Koulusa oli välituntilatu, josta kierrokset merkathin luokan seinälle. Joskus mulla oli eniten rukseja ja olin siittä kamalan ylypiä. Oli myös Vetelin hihto, josa hihethin kylältä toiselle. Yks keta on jääny mielhen, oli törkiän kolokon komia ilima. Aurinko paisto. Sillon taisin hihtää ensimmäisen kolomekymmentä kilometriä. Vieläki tulee suuhun muisto mustaherukkamehun ja nisun mausta taukopaikoiilla. Muistelen, että hihethin Räysingintä Pulukkisen kylän kautta Sillanpäähän ja takasi Räyrinkhin.

Ko lähin opiskelehan ni yks vuosi taisi jäärä hihtämätä ja soli se ainut vuosi, että en eres käyny suksilla. Nyt vasta eläkhellä minusta on tullu oikia hihtoniilo. Lapi mökkillä son päätyö ja joka kilometristä kyllä nautin. Onneks tuli hankittuä tämä paikka, Muilla on kesämökit ja mulla tämä talavimökki, josa hihtokelejä riittää ainaki viis kuukautta vuoresa.

Elämäni alakutaival

Minä synnyin tiistaina. Se ei ollu ilonpäivä. Äiti kuoli synnytyksen jäläkhen. Mulle on kerrottu, että minä oon rheesuslaps. Se Jeesuslaps kuoli muitten puolesta, mutta minä oon päinvastanen. Aiti kuoli minun puolesta. Oon kuullu että aitini ajatteli enstä aina muita ja sitte vasta issiihän. Oon mietttiny nyt vanhana, että oliko syntymäni onni vai onnettomuus. Mulle soli tietenki onni ko muuten en olis täsä, mutta isälle, siskoille ja velijille soli onnettomuus. Vaimo ja äiti kuoli pois.

Toishalta pitää kai aatella, että kuolema ennen aikoihan on aina onnettomuus, mutta lapsen syntymä on aina onni. Jos en niin aattelis ni en kai näinkä seleväjärkisenä ois selevinny. Ko kasselen elämääni nyt takakäthen ni oon melekhen tyytyväinen. Minoon päässy elämäsäni just niin pitkälle ko rahkheni on riittäny. Helepointa väylää en oon uinu. Koulusa en päriänny ollenkhan. Kansakoulu meni jotenki ja keskikoulhun pääsin varasijalta. Tuplasin luokkia ja viimissen luokan selevitin saksanopettajan armosta ko se päästi eheroista läpi.

Lukiihon sitte piti mennä koittahan. Ei menny naphin ja kevhäällä oli toristuksesa pelekästhän kymppejä ja nelosia. Kielisä ja matikasa neloset ja reaaliainheisa kympit. Oli sielä voimistelusta yheksän ja kuvataithesta kaheksan. Soli selvää, että tuommosella toristuksella ei kannattanu suunnitella joskus valakolakkia päähänsä tällätä. Yks Rauno oli menny kansankorkiakoulhun ja sieltä yliopisthon. Aattelin kokeilla kans. Pääsin Oriverelle opisthon ja sielä sitte alako sujuhan.

Se että en päriänny kielisä enkä matikasa panthin laiskuuren piikhin. Kuiteski sain opistosa heti lukion lyhyestä englannista kympin. Sielä oli syntyperänen englantilainen opettajana ja sei pitäny kiriallisia kokheita ollenkhan. Puhumisella selevisin ja minoon  sitä mieltä, että puhumalla oon muutenkin elämäsä ethenpäin menny. Myöhemmin vasta aikusena selevis miks en oo päriänny kielisä ja matikasa. Psykoloki testas että minulla on kiriainten järiestyksen hahamottamisesa vaikeuksia ja muutenki sympolien ymmärtäminen ei oikein ota onnistuakshen. Koulusa kois pitäny kirottaa vaikka että Jetzt gehe ich in die Natur, um mit den Kindern des Nachbarn zu spielen, ni tuohonki lausheshen tuli monta isua pukkia ko tz, ch ja sp vaihtuvat ja niistä tuli zt, hc ja ps. Noli kokopukkeja ja jo alako ensimmäisesä laushesa nelonen olla kokhen tulos. Nytkä en tuota ois iliman apua osannu oikein kiriottaaa. Ei viiskytluvulla ja kuuskytluvulla oltu viellä lukihäiriöstä kuultukka. Ainaka Vetelisä.

Minoon kiriotusvammanen. Son parempi ko jos oisin vaikka näkkövammanen vaikka semmonen näkövammahan tämäki on koi erota kiraimia toisisthan Nyt on onneks tietotekniikka teheny tekstinkäsittelhyn oikolukuohojelmia. Nei kyllä auta täsä ko kirotan murthella. Pitää olla nyt torella tarkkana. Miks sitten kiriotan Räyringin murthella? Ko olin ollu kolome päivää kansakoulusa ni Salamelan pojat oli portin takana ja anto mulle vönthin. Isä puhu kiriakieltä ja halusin tietenki puhua ko se. Nuille pojille se ei kelevannu ja ko noli paukannu minua nyrkillä naamhan ni ne kysy, että vieläkö puhut fiinisti. Soli elämän nopein kielikurssi. Sen jäläkhen tämä kiriakieli onki tuntunu aina vähän sopimattomalta minun suuhun. Siiton kyllä törkän kauan ko oon tätä kassoissekieltäki puhunu. Siinäki tulee varmhan virheitä, mutta luulen että saan ne antheks.  Muisteluisa lapsuuren kieli avaa joitain lukkoja ja se aika tulee elävänä mielhen.

Niinko kirotin ni sielä Oriverellä se elämä alako hilialhen lutviutuhan, mutta siittä sitte kirotan joskus vähän lisää ja muistelen tarkemmin nuita elämän alakutaipalheitaki.

Vanhenemisesta ja peloista

Pitkästä aikaa en ole taaskaan mitään kirjoittanut. Nyt on tarve. Eturauhassyöpäni leikattiin neljä vuotta sitten. Sen jälkkeen olen käynyt kontroleissa puolivuosittain ja joka kerta PSA-arvono on noussut yhten tai kaksi sadasosaa. Kun eturauhassyöpä on saatu pois niin PSA:n pitäisi olla mittaamattomissa tai ainakin pysyä vakaana.

Arvo on vieläkin pieni, mutta kun se nousee niin kahden kolmen vuoden kuluttua on edessä sädehoito. Senkin tulokset ovat yleensä hyviä, mutta siitä huolimatta aina kontrollin jälkeen mielen valtaa suru ja pieni pelko, joka liittyy luopumiseen.

Olen fyysisesti ehkä parhaassa kunnossa ikinä, vaikka en enää kykene samoihin suorituksiin kuin vaikkapa 30-vuotta sitten jolloin suoritin pitkän triathlonin ja osallistuin Kalevan Kierrokseen 11 vuonna peräkkäin. Luopuminen on kuitenkin eniten henkistä. Uskallus vähenee. En enää uskalla lähteä pitkille tunturivaelluksille talvisin, uudet maat eivät enää kiehdo vierailemaan, pyöräilyleirit vuoristoisilla alueilla eivät houkuttele. Olen alkanut antaa periksi vaikka siihen ei mitään fyysistä syytä löydykkään.

Kyselen itseltäni onko normaalia antaa henkisesti periksi. Poikkeuksiakin on. Christer Boucht aloitti arktisen retkeilyn vasta eläkeläisenä ja jatkoi sitä parisenkymmentä vuotta. Kohtasin kerran Saariselällä keskellä talvea kaksi naishenkilöä, jotka sanoivat, että he eivät koe 80-vuotipäiväänsä ja hetken kuluttua naurauen: olemme sen jo kokeneet. He nukkuivat teltassa puronnotkossa kilometrin päässä autiotuvasta. Ajattelin heitä ihaillen. Ehkä tässä auttaisi lappilainen sanonta; Sole poka ko tehä.

Liikunta on ollut minulle koko elämän tärkeätä ja ajattelin että jokin keino löytyy tehdä sitä kuolemaan saakka. Hölkäten hautaan tai pyörällä Pietarin puheille on ollut minulle jonkinlainen leikillinen motto. Hölkkäämsen estää kipeytyvä piriformis ja sädehoito voi estää pyöräilyn, Jäähän kuitenkin jäljelle Hiihtäen Hiiden kanssa hippasille.

"SYÖPÄLÄISEN ELÄMÄÄ"

Mökkinaapuripariskunnalla oli molemmilla syöpä. Kerran mökin ohi ajaessamme sanoin pojalleni, että näyttävät syöpäläiset olevan mökillään. Poikani pahastui ja ripitti minua, että ei noin saa vakavasti sairaita ihmisiä nimitellä. Mietiskelin silloin mistä tuo ilmaisu tulee. Se ehkä kuvaa sitä maillainen suhde ihmisillä on ollut joskus ilmaisun syntymäaikoina syöpää sairastaviin tai sitten ilmaisu tulee syödäverbistä. Sitähän syöpäläiset tekevät ja syöpä siihen sairastuneille.

Itse olen nyt syöpäläinen tai ainakin entinen. Pahinta on kun en tiedä. Olen elänyt kuuden kuukauden jaksoissa kontrollista toiseen. Olen ns. automaattiseurannassa, eli Kysin tietojärjestelmä lähettää minulle kutsun laboratorioon PSA-testejä varten ja vastaus tulee robotilta samana päivänä tai ainakin pitäisi. Eilistä kertaa lukuunottamatta homma ei ole toiminut ollenkaan. Kutsuja tai vastauksia ei ole tullut. Olen joutunut soittamaan Kysiin ja aluksi kukaan siellä ei tiennyt koko seurannasta mitään, varsinkaan kun kesäseuranta sattuu loma-ajoille. Lopulta sain puhelinnumeron, jossa vastaa toimistyöntekijä. Hän lukee tuloksen koneelta, mutta muutenhan hän ei osaa sanoa mitään itse syöpää koskevista asioista. Hän sanoi, että seuranta ei ole toiminut muidenkaan kohdalla. Kirjoitin jo muistuuksen osaston ylilääkärille. Lomake sitä varten löytyy verkosta. En kuitenkaan lähettänyt sitä kun päätin odottaa vielä yhtä kokemusta. Nyt automaatti näytti pelaavan hyvin.

Kuitenkin tässä automaatiossa on puutteita. Kun olet seurannassa niin sinulle olisi pitänyt nimetä yhdyshekilö, mielestäni lääkäri, jolta voisi kysyä tarvittaessa neuvoa ja saada tukea. Robotin viesti siitä, että mitään hätää ei ole, ei ole aina riittävä. Minulla on PSA-arvo noussut joka seurannassa. Tosin vain sadasosia, mutta kun sen pitäisi olla ns. mittaamattomissa, että saisin terveen paperit ts. syöpä olisi voitettu. Kolmen vuoden aikana arvo on noussut 0.003 luvusta 0.009 lukuun. 0.5 on se raja, jonka jälkeen uudet hoidot aloitettaisiin tai niiden aloittamista harkittaisiin, eli vielä on matkaa.

Kun kävin pari ensimäistä seurantakertaa urologin puheilla niin sekin tuntui olevan ihan turhaa. Hän ei ollut lukenut testituloksiani kunnolla ja muutenkin hänen otteensa oli kovin välinpitämätön. Hän vain sanoi aina, että onhan vielä hoitokeinoja käyttämättä. Kerran hän sanoi, että PSA voi nousta jos tervettä prostatakudosta on jäänyt leikkauksesta huolimatta, mutta robottileikkauksesta hän ei osaa sanoa mittään. Silloin ei Kysissä robottia vielä ollut ja leikkaus tehtiin minulle Taysissa Tampereella.

Eilen olin siinä mielentilassa, että eihän tässä ole mitään hätää. Arvo on alhainen ja tätä menoa hoitorajaan on vielä 15 vuotta aikaa. Googletin tuon arvoni 0.009 ja sain linkin jenkkiläisen erikoislääkärin vastaukseen ihmiselle, joka oli kysynyt, että pitääkö tuosta arvosta olla huolissaan.

Lääkärin mielestä ei ja hän perusteli asiaa uusilla tutkimustuloksilla, joiden mukaan PSA ei ole prostataspesifi vaan muutkin elimet voivat tuotaa sitä vähäisiä määriä. Tämä oli minulle ihan uusi tieto. Hän puhuu ultrasensitiivisestä PSA:sta. Tassä on linkki artikkeliin, jossa tutkimuksesta kerrotaan. Tutkimus on tehty jo 1996, mutta näyttää että suomalaiset urologit tai ainakaan kuopiolaiset urologit eivät ole sitä löytäneet.

Olen halunnut soittaa minut leikanneelle urologille, mutta jostain syystä en ole sitä tehnyt. Ujoutta? Perisuomalaisia ajatuksia siitä, että mitä hän mahtaisi ajatella jos kolmen vuoden jälkeen hänelle soittaisin. Hän kyllä lupasi, että voin ottaa häneen yhteyttä koska tahansa. Soittamista tai muuta yhteenottoa vaikeuttaa se, että Taysin sivuilla ei ole ollenkaan lääkäreiden yhteystietoja, Pitäisi kai soittaa klinikalle ja varata soittoaika. Ehkä sen teenkin piakkoin.

Elämä ”syöpäläisenä” ei ole kovin helppoa ainakaan silloin kun seurannasta tulee tulos, jonka mukaan arvot ovat kasvaneet. Läheiset ihmiset tietenkin tukevat, mutta olisi ainakin joskus haluaisin keskustella myös asiantuntijoiden kanssa.

Minä olen kovin herkkä mieheksi ja sukellan aina aika syvälle. Onneksi pintaan nouseminen tapahtuu melko nopeasti, mutta kyllä alitajunnassa on aina ultrasensitiivistä taustakohinaa kuten tällä epäspesifillä PSA:llakin. Mieli tahtoo olla usein aika alakuloinen. Onneksi minulla on keinoja kroolata pinnalla entisen triathlonistin tavoin. Etsimme äsken varastosta 20-vuotta vanhan märkäpukuni, jolla silloin kisoissa uin. Se luultavasti sopii nyt päälle kun olen saanut painoni senaikaisiin lukemiin. Eikun avovesiin uimaan.

Seesteistä

Olen nyt ollut eläkkeellä kaksi ja puoli vuotta.  Ensimmäistä vuottani väritti eturauhassyöpä, joka leikattiin ja käyn seurannassa puolen vuoden välein kun PSA-arvot eivät ole niin sanotusti mittaamattomissa. Ne ovat nousseet sadasosia aina puolen vuoden välein. Mitään hätää ei toistaiseksi ole kuitenkaan.

Pääsin juuri kehumasta, että eläkeläiselämäni alkaa olla seesteistä, mutta eilen taas putosin normaaliin tilaan. Huolet iskivät.  Lähdin aamulla rullahiihtämään.  Join lähtiäisiksi ison kupillisen kahvia ja suoraan suksilla tasatyöntöä kilsan päässä olevaan ylämäkeen. Mäen puolessa välissä sykkeet pomppasivat maksimiin ja olo kävi voimattomaksi. Kohtausta kesti noin minuutin ja jatkoin lenkkiä varovasti. Samanlainen kohtaus tuli myös tasan kuukausi sitten.  Kyse lienee rytmihäiriöstä.

Oikeastaan olen tilannut itselleni nuo häiriöt. En ole koskaan malttanut verrytellä ja lämmitellä ennen lenkkiä , kylmiltään vain vauhtiin.  En ole välittänyt siitä tiedosta, että kahvia ei saisi juoda ennen lenkkiä. En ole venytellyt riittävästi ja etenkin hartioiden ja niskan lihakset ovat jännittyneitä siksi, että ajan maantiepyörällä paljon ja sen ajoasento rasittaa hurjasti staattisuutensa takia juuri noita lihaksia. En ole ottanut huomioon ikääni ja sitä, että palautumisajat ovat huomattavasti pidentyneet.  

Kun jostakin on huoli, niin kaikki mahdolliset huolet aktivoituvat.  Seesteisyyden sijasta viime aamuyönä tulivat kaikki mahdolliset huolenaiheet mieleen. Nuku siinä nyt sitten. Onneksi olen harrastanut mindfulnesia  ja kun keskityin hengitykseeni ja annoin ajatusten tulla ja mennä niin sain taas unenpäästä kiinni.

Kun olen ollut jonkinlainen mielen ammattilainen niin mietin, miten voin psykoterapoida itseäni.  Ensinnäkin kehollisena ihmisenä etenen kroppani kautta.  Otan aamuasahit käyttöön,  siis oppimani liikesarjan joka on Suomessa kehitetty tai chin muoto.  Se pitää kehon ja mielen tasapainossa.  Lisäksi  käyn ”mielen kuntosalilla” eli teen mindfulnesharjoituksia säännöllisesti.  Olen parisen kuukautta pudottanut maltillisesti painoani.  Syön monipuolisesti,  mutta lisään vielä vihannesten määrää ja juon vettä tarpeeksi varsinkin kesähelteillä.  Itselleni tärkeitä ovat myös retriitit mökillä Lapissa.  Nautin siitä, että saan olla itsekseni luonnossa ja hirsisen mökin lempeässä ilmapiirissä.  Parin kuukauden poissaolo sieltä on turhan pitkä tauko mielenterveyteni kannalta.

Tiedän että näin pitäisi toimia aina, mutta ihminen tai ainakaan minä en osaa ottaa itseään niskasta kiinni ja  tehdä itselleen hyviä asioita pitkäjänteisesti.

Eläämää voisi monipuolistaa. Valokuvaus oli minulle tärkeää, mutta nyt en pariin kuukauteen ole sitä tehnyt. Opin ottamaan kohtuuhyviä maisemakuvia, mutta kun katselin tosihyviä niin oma intoni laantui ja ajattelin, että kuvillani ei ole mitään arvoa.  Ehkä niillä ei muille olekaan, mutta minulle ne taitavat olla tärkeitä.  Itseään pitää kai jotenkin ilmaista myös taiteellisesti, vaikka vain vaatimattomalla tavalla. Tämä taitaa koskea myös kirjoittamista. Runoja ja muuta.

Olen haaveillut vähän  viiniblogin aloittamisesta.  En ole löytänyt netistä juustoja ja viinejä yhdessä arvioivia sivustoja. Kuitenkin yli kahdenkymmenen vuoden kokemus viinikouluttajana voisi antaa siihen pohjaa ja saisin yhden ilmaisutavan lisää, joka voisi yhdistää kuvaamista ja kirjoittamista.

Oppisinko vielä näillä vuosilla olemaan hellä itseäni kohtaan. Hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Lopettamaan kilpailemisen. Lopettamaan suorittamisen.  Mitä sitten löytäisin näiden sijaan?

Vanhenemisesta ja sairastamisesta

Pitkästä aikaa päivitän tätä blogiani.  Ei ole ollut tarvetta kirjoitella.  Syöpä on ollut vuoden verran seurannan mukaan hallussa, vaikka PSA arvot ovatkin olleen hitusen yli poistoleikatuiden ihannearvojen eli 0.04 kun niiden olisi pitänyt olla alle tuon luvun.

Eilen sain viimeisen kontrollin tuloksen, joka oli 0.06. Mitään hätää ei vieläkään ole, vaikka arvo onkin noussut pari sadasosaa.  ­­Suunta on kuitenkin vähän ylöspäin ja vasta puolen vuoden jälkeen näkee onko kyseessä trendi vai vaikkapa laboratorion toleransseihin liittyvä poikkeama.

Facebookissa on levinnyt  http://www.arealme.com/16types/fi/  viime aikoina tyyppi- tai persoonallisuustesti, joka perustuu Mayers&Briggsin  typpi-indikaattoritestiin https://fi.wikipedia.org/wiki/Myers–Briggsin_tyyppi-indikaattori. Vaikkakin tämä facen levittämä testi onkin paljon suppeampi kuin alkuperäinen testi niin se näyttää antavan minulle saman tuloksen. Olen ENFP-tyyppi, joka on jonkinlainen taivaanrannanmaalari. Testi nimeää tyypin kannustajaksi.

M&B testin mukaan kannustaja muuttuu stressaavissa tilanteissa kahden viimeisen tyypin F ja P osalta niiden vastakohdaksi.

Tyypithän ovat:

I introvertti tai E ekstorvertti

S tosiasiallinen tai N intuitiivinen

T ajatteleva tai F tunteva

J harkitseva tai P spontaani

Minä olen siis testin mukaan ulospäin suuntautunut, intuitiivinen, tunteva ja spontaani. Ei siis kovin hyvä tyyppi elämään reaalimaailmassa.  Pitkittyneissä stressitilanteissa muutun  ajattelevaksi ja harkitsevaksi. Eikä siinä muuten olisi mitään pahaa, mutta kun normaalityyppiini kuuluu optimistisuus niin muutun myös pessimistiksi.  Eli syöpästressi on saanut minut muuttumaan tyypiksi, joka ajattelee yksityiskohtien kautta sitä, miten loppuelämäni voi mennä pieleen ja kuinka kokemani sairaus voi muuttaa elämäni helvetiksi.

Onneksi tyyppiini kuuluu myös se, että kun alkushokista selviää niin optimistisuus valtaa jälleen ajattelun ja toiminnan. Sitä jään odottelemaan.

Joskus kun järjestin ja toteutin vielä NLP-koulutuksia niin harjoittelimme sitä kuinka elää tässä ja nyt. Myös mindfulness harjoitukset kouluttivat minua siihen suuntaan. vaikka hetkessä eläminen onkin kaltaiselleni taivaanrannanmaalarille todella vaikeaa. Vuosien karttuessa ja vakavan sairauden jälkeen ainut mahdollisuus onnelliseen elämään on elää nykyhetkessä.

Keskeistä tässä kyvyssä on taito keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja vahvistaa tätä tilaa aktiivisesti. Eli eläköityessäni mottoni oli itseni viihdyttäminen ja kuoleman odottaminen. Jälkimmäinen pitäisi unohtaa ja keskittyä itsensä viihdyttämiseen. Se on kuitenkin vastoin kaikkia niitä protestanttisia arvoja joihin olen kasvanut tai joihin lapsuuden yhteisöni ovat minua johdattaneet.

Onko näiden arvojen mukaan mitään halveksittavampaa kuin viihdyttää itseään? Ainahan arvoanalysiä voi hieman syvemmin tarkastella.  Mitä itsensä viihdyttäminen on? Ehkä sitä, että tekee itselleen tärkeitä asioita ja niitä, jotka antavat tyydytystä. Täytyy tunnustaa, että eläkkeellä on todella helppo vieraantua ympäristöstään ja itsestään. Minua tyydyttää eniten työnteko ja jonkinlainen itsensä ilmaiseminen.

Kun olin vielä työelämässä niin nämä molemmat sujuivat kuin itsestään. Oli helppoa tuntea itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi.  Samana päivänä kun jäin pois työelämästä nämä asiat jäivät omalle vastuulleni ja en ole vieläkään löytänyt oikein korvaavia tapoja itseni viihdyttämiseen ja työn tekemiseen. Niiden tilalle on tullut ensisijaisena arvona vapaus ja riippumattomuus. Jos en halua sitoutua mihinkään niin miten voin toteuttaa itseäni. Vapaa kuin taivaan lintu poimimaan siemenen ja hedelmän sieltä täältä ja samalla vieraantua ja laiskistua.

Tätä pohtimista voisi jatkaa loputtomiin, mutta johtopäätöksenä voisi olla se, että vanheneminen ja vakavan sairauden kanssa eläminen kontrollista toiseen voi sujua onnellisesti vain niin, että palautan tavalla tai toisella F ja P ominaisuuteni. Yritän elää tuntevaa ja spontaania elämää sortumatta liikaan pessimistiseen ajatteluun T tai harkitsevuuteen J.  Siispä lähden hiihtolenkille vaikka J yrittääkin selittää minulle, että muutaman kilometrin hiihtämisen takia on turha lähteä Puijolle ja ajaa 50 kilometriä autolla sen takia.

Kävin eteläsä (murthella)

Tuli käytyä eteläsä. Heräsin neliän aikhan torstaiaamuna ja lähin ajahan ja myöhästyin kurssilta vain viis minuuttia ko ajaoika oli neliä tuntia. Tapasin seissemänkymmetä tosiammattilaista ohojaajaa ja terapeuttia. Kaikki oli minua varten ja minä kaikkia varten. Kallon kutistumisen sijasta se tais laajentua. Selevitin työparini avulla muunmuasa, että miten voin selekeyttää elämäni ja miten voin auttaa muita yhen tapaamisen aikana brief therapyn avulla. Son äkkiapua. Lisäks opin kassohan yhtä ja samaa asiaa usiasta kymmenestä eri näkökulumasta. Miltä luulet aharistukses näyttävän vaikka tervapääskyn silimin? Voi että uuren oppiminen tekee vanhallekki hyvää.

Illalla ajoin sitte Manshen tapaahan semmosta miestä, joka oli minun paras kaverini opiskeluaikana. Kymmenhen vuothen ei oltu reffattu, mutta ko ruvethin raataahan ni tuntu kois eilen nähty erellisen kerran. Kyllä ystävät on tärkeitä ja niitä kannattaa rookata usiasti. Olin Tamperhella yötä tai taisi se päivä valieta tarinaa iskiesä ennenko maltto nuppinsa laskia polsterille.

Tänhän menin sitten kassohan hoitokorisa asuvaa 22 vuotta minua vanhempaa velijiäni. Meillä oli törkiän tärkiää puhumista elämästä. Vetelisä olua muistelthin yhesä ja Mannilan mummua ja Pulukkisen kylän sukulaisia. Torethin, että melekhen kaikki on muuttanu muuhalle tai taivhashen, mutta hyvät muistot kaikista oli elosa. Ko oppis elähän minun seuraavat kaskymmentä vuotta niin että olis sen jäläkhen yhtä valosa ihiminen ko veli, vaikka se sano elämänpiirinsä olevan tällä hetkellä kakskymmentä neliometriä.

Sehän on selevä, että matkailu avartaa, mutta melekhen on tärkiämpää mennä kassohan ihimisiä ko patshaita ja museoita.

Eale Dearvan! Elä terveenä!

Kun itse sairastuu vakavammin niin elämän arvot menevät uusiksi. Näin kävi minun kohdallani ja olen terveysblogeja lukiessani huomannut, että lähes jokaisen bloggarin sysäys kirjoittamisensa aloittamiseen on ollut sairastuminen tai pahoinvointi, joko henkinen tai fyysinen.

Mitä terveellinen elämä sitten on? Itselleni se on hyvän olon edistämistä. Kun olin työelämässä huomasin, että erityisesti henkinen terveyteni  alkoi rapistua. Stressinsietokyky väheni ja sen mukanaan tuomat univaikeudet, jatkuva väsymys ja liiallinen syöminen vähensivät hyvinvointiani ja terveyttäni. Paljon on keskusteltu nykyajan liiallisesta kiireestä, tehokkuuden vaatimuksesta ja ihmisen elämän muuttumisesta kuluttajan elämäksi.

Tämä kyllä tiedostetaan useilla työpaikoilla ja työelämässä jaksamista edistetään monella lailla. On hyvinvointisuunnitelmia, hyvinvointikoulutusta, erilaisia varhaisen tukemisen ohjelmia ja paljon muuta, mutta niillä voidaan vain yrittää korjata perusongelmaa, ei poistaa sitä.

Itse olen sitä mieltä, että ihmiset pystyvät tekemään työnsä hyvin, ilman haitallista stressiä ja nykyistä tehokkaamminkin jos työkulttuuri muuttuu. Nyt Ihmiset nähdään tuotantovälineinä ja heitä myös kohdellaan niin. Johtaminen on vallankäyttöä, ei vallan jakamista. Aikaa hyvän työyhteisön rakentamiseen ei enää ole. Yhteiset kahvihetket karsitaan minimiin ja ruokailemaan lähdetään kello kourassa. Kaksikymmentä minuuttia sai minun työpaikassani henkilöstöpäällikön mukaan syömiseen käyttää. Isot pomot sanoivat että ei työssä tarvitse viihtyä vaan tehdä töitä.

Nyt eläkkeellä vähän aikaa olleena olen miettinyt sitä millainen hyvä työyhteisö olisi. Tietenkin mietin sitä myös pomona töissä ollessani, mutta nyt asiaa voi katsella vähän rauhallisemmin ja ulkopuolisemmin, ehkä myös objektiivisemmin.

Mielestäni hyvin toimivan työyhteisön tärkein arvo on todellinen tasa-arvo. Johtaminen pitäisi nähdä palvelutehtävänä. Työntekijät ovat johtajan asiakkaita. Hänen tärkein tehtävänsä on tehdä kaikki päätökset yhdessä sen ihmisen tai niiden ihmisten kanssa, joita päätös koskee.  Me Suomessa arvioimme ruotsalaisia liiasta keskustelevuudesta ja siitä, että yhtään päätöstä ei tehdä ilman, että jokainen saa sanoa mielipiteensä päätettävästä asiasta. Suomessa arvostetaan nopeaa päätöksentekoa ja sitä, että kun asia on päätetty, kaikki tyytyvät siihen. Perustana on armeijan päätösmalli. Suomalaiset kärsivät talvi- ja jatkosodasta vieläkin juuri tämän päättämistavan arvostamisen takia.  Kun katsotaan ruotsalaisten saavutuksia, niin lähes kaikessa he ovat tasoissa tai usein edellä suomalaisia. Työviihtyvyys ja työn tuottavuus ovat Ruotsissa Suomea paremmat ja koettu työterveys parempi.  

Moni johtaja jonka kanssa olen tästä asiasta keskustellut, perustelee omaa alaisia huomioimatonta vallankäyttöään sillä, että heidän mielestään pomon tehtävä on päättää ja liiasta keskustelevuudesta kärsii tehokkuus.  Valitettavasti moni työntekijäkin on sitä mieltä, että keskusteleva pomo on lepsu ja ei osaa tehdä päätöksiä. Sekin heijastaa samoja talvisodan arvoja kuin useimmilla pomoillakin on.

Toinen tärkeä arvo on yhteisöllisyys.  Sekään ei ole meille tuhansien järvien ja metsien erakoille itsestäänselvyys. Osaltaan se on myös persoonallisuuskysymyksen lisäksi koulutuskysymys. Ala-asteen jälkeen koulusta häviää yhteisöllisyys. Yläasteen aineenopettajajärjestelmä ei tue yhteisöllisyyttä ja useimpien opettajien opetustyyli, jossa tietoa kaadetaan oppilaiden päihin sen sijaan, että tieto rakennettaisiin yhdessä oppijoiden kanssa, tuhoaa lasten luontaisen taipumuksen tehdä asioita yhdessä.

Useat työyhteisöt ovat kilpailuyhteisöjä. Kilpaillaan kaikesta, ollaan kateellisia ja epäillään työtoverin pääsevän helpommalla tai saavan parempia etuuksia kuin itse saa. Kiireen ja stressin ilmapiirissä nämä ilmiöt vain lisääntyvät. Ainut lääke niitä vastaan on vain avoin ilmapiiri ja kaikesta keskusteleminen. Jos keskusteluun ei riitä aikaa tai siihen ei ole taitoa, yhteisöllisyys ei ole mahdollista.

Kolmas arvo joka edistää terveyttä on luonnonläheisyys. Urbaanissa Suomessa on etäännytty luonnosta ja elämä on kaikin tavoin välineellistä. Tähän liittyy tämän kirjoituksen otsikko. Eale Dearvan on saamelaisten tapa sanoa näkemiin. He toivottavat erotessaan tervettä elämää. Me sanotaan nykyisin vain rennosti moi tai hei. Mitä lähempänä luontoa elämme, sitä selkeämpää on terveyden arvo elämänkulussa. Saamelaisten eale dearvan ilmaisee juuri tätä. 

Suomalaisten elämästä ja terveydestä erkaantuminen näkyy myös vaikkapa tavassa, jolla kilistämme laseja kun meillä on hienoa hyvää viiniä. Sanomme kippis tai skool tai savolaisittain hölökyn kölökyn. Lähes kaikissa muissa kuin skandinaavisissa kulttuureissa kilistetään terveydellle: Salud! Skandien skål tulee siitä, että Viikingit joivat simansa kalloista ja kalistelivat niitä. Suomen kilistelyt matkivat skandeja tai kehottavat kumoamaan lasin pohjia myöten tai naureskelevat savolaisittain hieman hämmentyneenä.

Elämä on terveyttä. Nuorena sitä ei näe ja vanhempana se hukkuu suorittamisen alle. Itsellänikin tahtoo oman terveyteni edistäminen mennä vieläkin suorittamiseksi. Minulle sitä kuvaavat hiihtokilometrit, pyöräilykilometrit tai tunnit, joita olen vuodessa liikkunut. Terveellinen syöminen voi olla myös suorittamista: ruokapäiväkirjan pitämistä ja vitamiinien kaatamista purkista suuhun.  Suorittamisen sijaan olen halunnut edistää tietoisuuttani.  Kaikki mitä teemme automaattisesti johtaa epäterveeseen elämään. Syömme mitä mieleen juolahtaa, istumme koska se tuntuu helpolta, tuskailemme sellaisten asioiden kanssa, joihin emme voi vaikuttaa ja koko elämäämme ohjaavat tiedostamattomat prosessit.  Miten tästä voimme päästä irti? Minulle prosessi alkoi silloin kun huomasin mielen merkityksen terveydelle. Mielikuvani, ennakkoluuloni, asenteeni ja uskomukseni johtivat minua eli ne olivat sisäisen ohjelmistoni joka johti minua kuin robottia. Tämän tiedostaminen sai minut etsimään tietoisuutta NLP:n avulla, opiskelin psykoterapeutiksi ja nyt olen sitä mieltä, että asioihin pysähtyminen, mietiskely johtaa tietoisuuteen.

Se mitä tietoisuus on ei ole tämän kirjoituksen alueella ja siihen aiheeseen varmaan tulen myöhemmissä kirjoituksissani. Olen elämässäni tullut siihen tulokseen, että terveys on nimenomaan tietoisesti toimimista.

Hissuksiin normaalia

Eturauhasleikkauksesta alkaa olla kaksi kuukautta. Elämä on ollut ylämäkeä ja alamäkeä.  Lopputarkastusta odottaessani mieliala vaihteli toiveikkuudesta toivoon ja kun huhtikuun alussa kävin verikokeissa ja sen jälkeen urologin puheilla KYSissä jännitin vastaanottoa todella paljon.  Menin sairaalaan parisen tuntia ennen urologin tapaamista.  Kutsussa oli pyydetty tulemaan niin, että minulla on normaali virtsaamistarve, jotta pissan virtaamisnopeus  voidaan mitata. Olin täsmälleen oikeaan aikaan odottamassa mittausta, mutta kutsua mihinkään ei määräaikana tullut. Vessatarve lisääntyi sietämättömäksi ja jos olisin mennyt vessaan, niin sitten sitä normaalia tarvetta ei olisi ollut.  Päätin ottaa seuraavan hoitajan näköisen kiinni ”lennosta”  ja kerroin hänelle ongelmastani.  Kaksi minuuttia sen jälkeen tuli oven takaa hoitaja ja vei minut kokeeseen. Hän mittasi myös jäännösvirtsan määrän.  Koskaan minulle ei kuitenkaan kerrottu miksi nämä kokeet tehtiin. Vasta urologi selitti sen kun kysyin.  Leikkauksessa virtsaputken kiinnityskohtaan voi tulla arpia, jotka haittaavat  normaalia pissaamista ja rakkoon voi jäädä liikaa jäännösvirtsaa. Näin ei minulla kuitenkaan ollut.

Ihmetyksekseni pääsi puolisen tuntia etuajassa urologin puheille. Hän oli minulle ennestään tuntematon miespuolinen lääkäri.  Kädenpuristuksen jälkeen hän kysyi miten menee ja kerroin kaiken olevan kunnossa, mutta jännitykseni PSA kokeesta saa minut melkein polvilleni.  Lääkäri vapautti minut heti ja sanoi PSA:n olevan mittaamattomissa.  Tämä tarkoitti sitä, että syöpäni oli saatu kokonaan pois.  Tunsin kuinka jännitys suli pois ja voin vapautuneesti keskustella urologin kanssa.  Kerroin tutkineeni jenkkiläisiltä ERS-leikattujen  pyöräilijöiden keskustelupalstalta millaisia pyöräilytaukoja  miehille oli määrätty. Minua harmitti se, että Tampereella pyöräily kiellettiin kuudeksi kuukaudeksi syytä kertomatta.

Urologi sanoin ensin, että ei hän voi lyhentää kieltoa, mutta kertoi syyn. Erityisesti kilpapyörän kova  satula voi hieroa virtsaputkea niin, että jo mainitsemaani putken liitoksen arpeentumista voi tulla normaalia enemmän ja  pissaaminen voi vaikeutua.  Hän lupasi kuitenkin, että kolmen kuukauden kuluttua voin kokeilla ja jos vähänkään on tuntemuksia niin sitten pitää odottaa se kuusi kuukautta.

Keskustelimme urologin kanssa ihan kaikesta miehisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä minua askarruttaneista asioista. Hän vastaili asiallisesti ja ystävällisesti. Kun kerroin, että pidätysongelmia ei ole ja erektiokin toimii, hän totesi minun päässeen syövästä vähällä.  Olen joutunut luopumaan vain ejakulaatiosta ja se ei hänen mukaansa ole paljon.  J

Sairasteluni tuloksena lihoin viitisen kiloa ja kun aloitin kuntoilun  huomasin olevani huonoimmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.  Päätin aloittaa sauvakävelyn.  Aluksi kolme kilometriä tuntui haasteelliselta ja kun yritin käydä rullahiihtämässä,  niin kolmen vartin lenkki väsytti minut täysin. Olin aivan poikki koko loppupäivän.  Peilin piirtämä kroppani näytti vanhalta ja kutistuneelta, joten päätin alkaa käydä kuntosalilla.   Kuukaudessa kuntoni nousi melkoisesti, mutta Pyhällä pääsiäisenä hiihto palautti minut taas todellisuuteen.  Kympin lenkillä meni puolisentoista tuntia leikkausta edeltäneen kolmen vartin sijasta.  

Toisen kuukauden alussa piti koittaa ajaa pyörällä. Olin liian malttamaton ja kipuja tuli arkoihin paikkoihin. Kun vielä innostuin salilla tekemään maksimipainoillani jalkaprässiä ja jalkakyykkyä niin seuraus oli se, että illalla virtsassa oli verta. Pelästyin tietenkin aivan tavattomasti, join vettä ja valvoin niin kauan, että uudelleen vessassa käydessäni pissa oli puhdasta.   

Säikähdin tästä tapauksesta todella ja päätin edetä kuntoilussani maltilla. Pyörään kosken seuraavan kerran aikaisintaan kesäkuussa ja  jätän kovat raudat nostamatta. Olen nyt käynyt salilla parisen kertaa viikossa sekä kävely ja rullislenkeillä kolme kertaa viikossa.  Menen salille myös kävellen, joten aerobista treeniä tulee viisi kertaa viikossa.

Eläkkeellä olo ei vielä tunnu kovin mukavalta. En ole löytänyt identiteettiäni. Kotitöitä olen alkanut tehdä ja muutenkin suunnitella talon remppaamista. Aloitekykyä on vain vähän.  Ehkä sekin löytyy. Lähden etsimään sitä Järvenpäästä tämän kuun loppupuolella. Koko päivä NLP- tietojen parantamista.  Pään hoito taitaa olla yhtä tärkeää kuin kehonkin.