Ihminen on aika monimutkainen olio. Laihduttamisen yhteydessä puhutaan usein vain ruuan fysiologisista vaikutuksista. Ainut tunne, joka yleensä mainitaan on näläntunne.
Tunnesyömisestä myös puhutaan, mutta kaikki syöminen on tunnesyömistä.
Syöminen on ihmisen elämän kannalta tärkein toiminto. Siksi syöminen aiheuttaa ja siihen liittyy hyvin vahvoja tunteita, jopa ruuasta puhuminen on hyvin tunneherkkä asia.
Miten nämä tunteet sitten syntyvät:
Ruoan nauttiminen on kulttuurisidonnainen asia. Tunteet liittyvät siis niihin arvoihin, jotka kuuluvat kulttuurimme.
Tässä ajassa on arvokasta olla laiha ja hyväkuntoinen.
Barokin kulttuurissa oli arvokasta olla lihava.
Kun on arvokasta olla laiha, niin sekä laihuus, että lihavuus synnyttävät
sekä negatiivisia, että positiivisia tunteita. Jos haluaa laihtua, kaikki syöminen on tunnesyömistä ja tunteet vaikuttavat siihen mitä syö, miten syö ja millaisia tunteita syöminen aiheuttaa.
Tunteet synnyttävät motivaation ja onnistuminen vahvistaa motivaatiota.
Jos epäonnistuu kerta kerran jälkeen motivaatio laskee, jos sitten ei tule jotain todella suurta tunnetta, joka voi synnyttää motivaation uudestaan.
(Vakava sairaus uusi harrastus)
Jotta laihtuisi on pysyttävä pitämään motivaatiota yllä pitkään ja sitkeästi.
Luultavasti koko lopun elämää. Vain muutama prosentti laihduttajista kykenee säilymään laihana. Tämän takia ei voi olla laihdutuskuurilla vaan on muutettava koko elämäntapa ja sen myötä koko syömisen malli kokonaan. Ihmisen koko tunne-elämän on muututtava.
Liialla syömisellä on syöjän kannalta myönteinen merkitys. Se voi olla tyhjyyden täyttyminen, stressin epävarmuuden poistaminen, mielihyvän saaminen. Tämä myönteinen merkitys on niin vahva, että jos sen aikaisemmin synnyttämä haitallinen liika syöminen otetaan yhtä-äkkiä pois, ihminen ei kykene elämään onnellisesti. Siksi nämä myönteiset merkitykset on korvattava jollain muulla tavalla. Paheiden summa on vakio-kuten sanotaan. Millä Sinä korvaat liian syömisesi positiivisen merkityksen?
Liiallisen syöminen on myös vahva addiktio- kuten tupakoiminen, huumeet tai vaikkapa liika työnteko. Tämä addiktiokin on korvattava toisella yhtä vahvalla jos aikoo laihtua- minulla se on liikunta. Siksi on turha puhua kohtuullisesta liikunnasta laihduttamisen yhteydessä - kun addiktio korvataan toisella(terveellisellä) on sen oltava yhtä vahva kuin aikaisempi addiktio. Siis vain kohtuuton liikunta laihduttaa.
__________________
lauantai 6. marraskuuta 2010
lauantai 25. syyskuuta 2010
Laatytyö ja humanismi
Olen ihmetellyt miksi perinteinen laatutyö, jossa vannotaan erilaisten laatupalkintojen ja laatujärjestelmien nimeen, on aina minua tökkinyt.
On jotenkin tandalous, niinkun britit sanovat, huomata kuinka uusi virkamiesten sukupolvi tuottaa samaa laatuliturgiaa kuin me vanhat aikanamme. Yhtä sinisilmäisesti.
Kun katselin televisiosta elokuvan historiasta tehtyä dokumenttia, sain oivalluksen silloin kun puhuttiin suurista spektaakkeleista kuten Spartacus ja Ben Hur. Laatutyö on uusi spektaakkelimainen uskonto. Laatujärjestelmien uskonnot tarjoavat hienoa tulevaisuutta, ei taivaassa vaan maanpäällä, kunhan vain toiminta järjestetään niiden luomien moraliteettien mukaan.
Laatujärjestelmät osaavat kertoa, mitä ovat hyvä hallinto, johtaminen ja asiakaspalvelu. Ne tarjoavat mahdollisuuksia arvioida ja pisteyttää elämää hyvän toiminnan evankeliumin mukaan.
Kyse ei ole siitä, että eikö näitä järjestelmiä noudattamalla saataisi toiminnan laatua parannettua.Kyse on siitä, että miten tällaiseen parantamistoimintaan sitoudutaan. Ehkä olisi syytä miettiä onko laatutyössä jotain muutettavaa kun sen kohta puolisatavuotiaan historian aikana vain harvat organisaatiot ovat todella ottaneet tämän laatutyön omakseen.
No sitten se tökkiminen. Olen kasvanut elämässäni ja työssäni spartacuksen henkeen. Vapauteen ja itsenäisyyteen – humanismiin. Kansalaisopistojen tulisi olla juuri spartagiaanisia vapauden linnakkeita. Humanismiin kuuluu luottamus ihmiseen ja hänen sisäiseen kunniaansa, joka ei ulkoista valvontaa kaipaa. Mitä kansalaisopistojen laatutyö sitten olisi? Samoin kuin opiston opiskelijat määrittelevät omat oppimistavoitteensa opistojen tulisi määritellä omat laatutavoitteensa opiskelija ja perustehtävälähtöisesti, konstruktiivisesti, niin että laatu määritellään prosesseissa osallistujien välisessä keskustelussa.
Ammattilaiset tietävät mitä hyvä työ on, opettajat ovat ammattilaisia. Asiakkaat tietävät mitä hyvä opettaminen, oppiminen ja asiakaspalvelu ovat. Yhdessä voidaan löytää myös keinot siihen kuinka opiston laatutyötä tehdään niin, että se on vaikuttavaa eikä puuhastelua.
Ajattelisin, että sosiaalinen tilinpito voisi olla tällainen asiakaslähtöinen kvalitatiivinen ja konstruktiininen tapa laatutyön tekemiseen, jos se tehdään humanismin hengessä.
On jotenkin tandalous, niinkun britit sanovat, huomata kuinka uusi virkamiesten sukupolvi tuottaa samaa laatuliturgiaa kuin me vanhat aikanamme. Yhtä sinisilmäisesti.
Kun katselin televisiosta elokuvan historiasta tehtyä dokumenttia, sain oivalluksen silloin kun puhuttiin suurista spektaakkeleista kuten Spartacus ja Ben Hur. Laatutyö on uusi spektaakkelimainen uskonto. Laatujärjestelmien uskonnot tarjoavat hienoa tulevaisuutta, ei taivaassa vaan maanpäällä, kunhan vain toiminta järjestetään niiden luomien moraliteettien mukaan.
Laatujärjestelmät osaavat kertoa, mitä ovat hyvä hallinto, johtaminen ja asiakaspalvelu. Ne tarjoavat mahdollisuuksia arvioida ja pisteyttää elämää hyvän toiminnan evankeliumin mukaan.
Kyse ei ole siitä, että eikö näitä järjestelmiä noudattamalla saataisi toiminnan laatua parannettua.Kyse on siitä, että miten tällaiseen parantamistoimintaan sitoudutaan. Ehkä olisi syytä miettiä onko laatutyössä jotain muutettavaa kun sen kohta puolisatavuotiaan historian aikana vain harvat organisaatiot ovat todella ottaneet tämän laatutyön omakseen.
No sitten se tökkiminen. Olen kasvanut elämässäni ja työssäni spartacuksen henkeen. Vapauteen ja itsenäisyyteen – humanismiin. Kansalaisopistojen tulisi olla juuri spartagiaanisia vapauden linnakkeita. Humanismiin kuuluu luottamus ihmiseen ja hänen sisäiseen kunniaansa, joka ei ulkoista valvontaa kaipaa. Mitä kansalaisopistojen laatutyö sitten olisi? Samoin kuin opiston opiskelijat määrittelevät omat oppimistavoitteensa opistojen tulisi määritellä omat laatutavoitteensa opiskelija ja perustehtävälähtöisesti, konstruktiivisesti, niin että laatu määritellään prosesseissa osallistujien välisessä keskustelussa.
Ammattilaiset tietävät mitä hyvä työ on, opettajat ovat ammattilaisia. Asiakkaat tietävät mitä hyvä opettaminen, oppiminen ja asiakaspalvelu ovat. Yhdessä voidaan löytää myös keinot siihen kuinka opiston laatutyötä tehdään niin, että se on vaikuttavaa eikä puuhastelua.
Ajattelisin, että sosiaalinen tilinpito voisi olla tällainen asiakaslähtöinen kvalitatiivinen ja konstruktiininen tapa laatutyön tekemiseen, jos se tehdään humanismin hengessä.
lauantai 1. toukokuuta 2010
VAPPUMIETTEITÄ (ARKIPÄIVÄN FILOSOFIAA)
Mietiskelin vappuaattona pienen kuplivan nauttimisen avustuksella sosiaalisen konsrtuktionismin olemusta. Berger & Luckman (1*) ja heidän heimolaisensahan väittävät, että kieli ja sen merkitykset syntyvät dialogissa. Tämä määrittää myös todellisuuden tai toden käsitettä: kieli on totta ja se mitä kieli kuvaa on totta vain sille, joka ymmärtää kielen ja puheen samalla tavalla.
Esimerkkinä tästä on lause: ” Tämä on patsas”. Ilman, että läsnäolevat samanaikaisesti katsovat patsaan kuvaa tai patsasta, lauseella ei ole merkitystä. Lause ei siis ole tosi ilman sopimusta ja kokemusta siitä mitä siinä kuvataan. Jos umpisuomalainen menee umpiruotsiin ja sanoo saman lauseen, sillä ei ole mitään merkitystä. ” Den här är en staty” ei taas luo meille suomalaisille kovinkaan suuria mielikuvia.
Näin pienen oivalluksen voi yhdistää johtamiseen, opettamiseen, konsultointiin, terapiaan ja kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Mikael Junger kirjoittaa mielenkiintoisesti juuri tästä asiasta tämänpaiväisessä vappuhesarissa. http://www.hs.fi/keskustelu/%26%2334%3BPerinteinen+pomo+uhkaa+Suomen+kilpailukyky%E4%26%2334%3B/thread.jspa?threadID=240972&tstart=0
Kuopion kaupungissa tehdään strategiaa ja yhtenä keskeisenä asiana ovat nousseet esiin termit kasvu ja rohkeus. Esillä oli myös hyvin yhteisöllisiä arvoja: luottamus, avoimuus ja rehellisyys. Vaikka näistä keskusteltiin yhdessä, niin kaksi johdossa olevaa henkilöä pudotti ne pois jatkokeskustelusta varmaankin siksi, että ne edustavat uudenlaista poliittista ja johtamisen kulttuuria.
Todellisuus, ymmärrys ja toiminta syntyvät vain keskustelussa ja siksi jotkut johtajat sitä tai sen tuloksia yhtä koettavat rajoittaa.
Onneksi on tämä netti, jossa vapaasti voi saada mielipiteensä esille.
1*.Peter L. Berger & Thomas Luckmann (1994) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. (Alkuteos The Social Construction of Reality 1966). Suomennos Vesa Raiskila. Jälkisanat Tapio Aittola ja Vesa Raiskila. Helsinki, Gaudeamus, 1994
Esimerkkinä tästä on lause: ” Tämä on patsas”. Ilman, että läsnäolevat samanaikaisesti katsovat patsaan kuvaa tai patsasta, lauseella ei ole merkitystä. Lause ei siis ole tosi ilman sopimusta ja kokemusta siitä mitä siinä kuvataan. Jos umpisuomalainen menee umpiruotsiin ja sanoo saman lauseen, sillä ei ole mitään merkitystä. ” Den här är en staty” ei taas luo meille suomalaisille kovinkaan suuria mielikuvia.
Näin pienen oivalluksen voi yhdistää johtamiseen, opettamiseen, konsultointiin, terapiaan ja kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Mikael Junger kirjoittaa mielenkiintoisesti juuri tästä asiasta tämänpaiväisessä vappuhesarissa. http://www.hs.fi/keskustelu/%26%2334%3BPerinteinen+pomo+uhkaa+Suomen+kilpailukyky%E4%26%2334%3B/thread.jspa?threadID=240972&tstart=0
Kuopion kaupungissa tehdään strategiaa ja yhtenä keskeisenä asiana ovat nousseet esiin termit kasvu ja rohkeus. Esillä oli myös hyvin yhteisöllisiä arvoja: luottamus, avoimuus ja rehellisyys. Vaikka näistä keskusteltiin yhdessä, niin kaksi johdossa olevaa henkilöä pudotti ne pois jatkokeskustelusta varmaankin siksi, että ne edustavat uudenlaista poliittista ja johtamisen kulttuuria.
Todellisuus, ymmärrys ja toiminta syntyvät vain keskustelussa ja siksi jotkut johtajat sitä tai sen tuloksia yhtä koettavat rajoittaa.
Onneksi on tämä netti, jossa vapaasti voi saada mielipiteensä esille.
1*.Peter L. Berger & Thomas Luckmann (1994) Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. (Alkuteos The Social Construction of Reality 1966). Suomennos Vesa Raiskila. Jälkisanat Tapio Aittola ja Vesa Raiskila. Helsinki, Gaudeamus, 1994
maanantai 12. huhtikuuta 2010
Vanhenemisesta
Vanhahko varis
vuokkojen vartijana
vastarannalla
Vähän tältä tuntuu nyt. Huhtikuu on odottamisen aikaa. Kesäkelejä, lomaa.
Nyt ihan selvästi odotan myös vanhenemista. Kun katsoo kevään ensimmäisiä leskenlehtiä niin niistä ei enää oikein osaakkaan iloita.
Yksi kevät kohti vanhuutta lisää.
Mitkään kliseet siitä, että on kolmas elämänvaihe tulossa eivät oikein lohduta.
Kauaa ei kuitenkaan osaa rypeä tässä itsesäälissä. Joka aamu päättää, että kyllä tämä tästä. On vielä mahdollisuuksia. Tulee vielä uutta, mutta
haluanko vielä jotain. Illalla on sitten aika pettynyt siihen mitä todella sai aikaan.
Tuskaista on, että päivittäin näkee asiat yhä krittiisemmin ilman, että uskoo voivansa niihin vaikuttaa. Kevätmasennustako tämä on vai kuudenkympin kriisiä?
No menee se aika tätäkin ihmetellessä vai olisiko transhumanismista apua?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transhumanismi
vuokkojen vartijana
vastarannalla
Vähän tältä tuntuu nyt. Huhtikuu on odottamisen aikaa. Kesäkelejä, lomaa.
Nyt ihan selvästi odotan myös vanhenemista. Kun katsoo kevään ensimmäisiä leskenlehtiä niin niistä ei enää oikein osaakkaan iloita.
Yksi kevät kohti vanhuutta lisää.
Mitkään kliseet siitä, että on kolmas elämänvaihe tulossa eivät oikein lohduta.
Kauaa ei kuitenkaan osaa rypeä tässä itsesäälissä. Joka aamu päättää, että kyllä tämä tästä. On vielä mahdollisuuksia. Tulee vielä uutta, mutta
haluanko vielä jotain. Illalla on sitten aika pettynyt siihen mitä todella sai aikaan.
Tuskaista on, että päivittäin näkee asiat yhä krittiisemmin ilman, että uskoo voivansa niihin vaikuttaa. Kevätmasennustako tämä on vai kuudenkympin kriisiä?
No menee se aika tätäkin ihmetellessä vai olisiko transhumanismista apua?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transhumanismi
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Kevään haikeutta
Kolmenkymmenen kevään aikana olen vaeltanut Lapin erämaissa vähintään viikon ahkiota vetäen. Viime kerroilla lähteminen on ollut aina vaikeampaa. Kevät on pitkällä huhtikuussa ja on tuntunut vaikealta lähteä takaisin kohti talvea. Sitten matkalla kesä on unohtunut.
Joka kevät nämä vaellukset tulevat mieleen: hyvän kaverin kanssa valkoisen lumen ja kirkkaan taivaan ympäröimänä. Ahkiota vetäen ja teltassa tai autiomajoissa yöpyen.
Muistoja on vaikka kuinka paljon, osa jännittäviä ja osa ihastuttavia. Kaikki unohtumattomia.
Nykyisin kesä tahtoo viedä omansa. Ajatuksiin tulevat metsäpolkujen tuoksut ja maanteiden heikentyvä suolan haju. Odotan kiihkeästi pyöränselkään pääsemistä.
Oikein kirkkaana valkeana päivänä on tunne, että pitäisi olla jossain muualla kuin on. Pälvellä, hangella, metsätiellä.
Vuosi vuodelta minusta tulee yhä sentimentaalisempi ja saamattomampi.
Kuvan mökkiin kuitenkin kaipaan ja lähden pääsiäisenä.
Kaukaisia vieraitakin on tulossa. Ehkä siellä on aavistus keväisten vaellusten onnesta.
Joka kevät nämä vaellukset tulevat mieleen: hyvän kaverin kanssa valkoisen lumen ja kirkkaan taivaan ympäröimänä. Ahkiota vetäen ja teltassa tai autiomajoissa yöpyen.
Muistoja on vaikka kuinka paljon, osa jännittäviä ja osa ihastuttavia. Kaikki unohtumattomia.
Nykyisin kesä tahtoo viedä omansa. Ajatuksiin tulevat metsäpolkujen tuoksut ja maanteiden heikentyvä suolan haju. Odotan kiihkeästi pyöränselkään pääsemistä.
Oikein kirkkaana valkeana päivänä on tunne, että pitäisi olla jossain muualla kuin on. Pälvellä, hangella, metsätiellä.
Vuosi vuodelta minusta tulee yhä sentimentaalisempi ja saamattomampi.
Kuvan mökkiin kuitenkin kaipaan ja lähden pääsiäisenä.
Kaukaisia vieraitakin on tulossa. Ehkä siellä on aavistus keväisten vaellusten onnesta.
lauantai 13. helmikuuta 2010
Ystävänpäivätanka
Pakkaspäivänä
ystävyyttä punnitaan:
villapaidassa
on hankala halata
mutta hyvin lämmintä
ystävyyttä punnitaan:
villapaidassa
on hankala halata
mutta hyvin lämmintä
perjantai 12. helmikuuta 2010
Oppia
Kun kuljen opistotalolla ja katson sisään luokkahuoneisiin voin heti nähdä opettajan pedagogisen tyylin. Jos opiskelijat tuijottavat toisiaan niskaan tiedän, että opettajan pitäisi mennä itse koulutukseen oppiakseen opettamaan.
Kukaan ei opi saarnoista. Niistä tulee vain synnintuntoon tai oppii nukkumaan. Opettaja muuttuu papiksi ja unilukkariksi. Sensijaan, että hän julistaisi korkeampien voimien sanomaa, hän julistaa omaa todellisuuttaan vaikka hänen pitäisi ohjata oppijoita rakentamaan omaa todellisuuttaan.
Kaikkien oppimisen tehokkuutta todistavien tutkimusten perusteella oppimista tapahtuu vain omaehtoisesti omista lähtökohdista ja omista rakenteista lähtien.
Tällaista oppimista kutusutaan konstruktiiviseksi oppimiseksi ja tämä sana on ollut jo ainakin tusinan vuotta kaikissa opetussuunnitelmissa.
Miksi kaikki opettajat eivät kuitenkaan opeta näin?
Osaamattomilla opetajilla ja rehtoreilla selityksiä riittää: Liian suuret ryhmät, liian laiskat oppilaat, liian paljon inkluusiota eli ryhmissä on liikaa oppimisvaikeuksista kärsiviä. Perheet ovat liian vaativia.
Oikea selitys on se, että opettajankoulutus on edelleen vanhanaikaista. Opettajien täydennyskoulusta on liian vähän. Opettajien työehtosopimus on ei tue opettamisen kehittämistä ja uuden oppimista. Koulujen johtaminen on huonoa.
Oppimisen arviointi sanelee liikaa sitä mitä näennäisesti pitää oppia. Jos vaaditaan kognitioiden eli tietojen oppimista, tulee oppimisesta näennäistä.
Opitaan vain kokeita varten ja asia unohdetaan sen jälkeen suurimmaksi osaksi.
Lisäksi henkilökohtainen arviointi määrittele oppimisen yksilölähtöiseksi kun nykyisin oppimisen tulisi olla kollektiivista, koska suurin osa arjen työstäkin on nykyisin yhteisöllistä. Tietojen tulisi olla toissijaista ja seurata siitä, että opitaan oikeita taitoja elämää varten. Kun opitaan taitoja, opitaan myös riittävästi tietoja.
Minua ihmetyttää se, että oppimisen arvioinnin ei tajuta olevan myös opettamisen arviointia ja erityisesti sitä. Kerran ihmettelin poikani uskonnonopettajalle, että miten yhdeksästä pojasta seitsemän voi saada viitosen kokeista. Hänen selityksensä oli, että pojat eivät ole kiinnostuneita uskonnon oppimisesta. En viitsinyt sanoa, että olisiko hänen ammattitaitoaan saada pojat siitä kiinnostumaan.
Kaikki oppimista tehostavat välineet ovat vain didaktisia apuvälineitä. Siis sähköisetkin välineet ovat oppimisen välineitä. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että oppiminen tapahtuu vain oppijan omasta tahdosta. Ajatus siitä miten opitaan ja miten opettaminen järjesteään on perusta, joka ohjaa apuvälineiden käyttämistä.
Voisin saarnata tästä vaikka viikon ja saarnaaminenhan ei tartu tässä tapauksesa lukijaan, mutta kun 53 vuotta olen nyt seurannut opettamista ja edelleenkin on opettajia, jotka opettavat ihan samalla tavalla kuin puoli vuosisataa sitten niin itku tulee ja halu saarnata kun en muuta taida.
Tuntuu voimattomalta. Olen ollut Kuopion koulutoimen johtoryhmän jäsen jo 12 vuotta, enkä ole saanut pedagogisen muutoksen suhteen mitään aikaiseksi.
Nykyisin vedotaan aina Pisaan ja sen tuloksiin. Miksi sitä ei haluta nähdä, että Pisa ei mittaa sitä kuinka hyvin oppilaat ovat oppineet elämää varten vaan sitä, että kuinka tasaisesti kognitiivisia tietoja hallitaan. Minä luulen, että Pisan tuloksia selittää paremmin suomalaisten lasten omaehtoinen oppiminen internetin ja verkkoyhteisöjen avulla kouluista riippumatta.
Nyt kirjoitan vastoin itseäni. Liian pitkästi ja liian ammatillisesti. Liian paatoksella. Tämä johtuu siitä, että olen itse saanut kestää huonosta opettamisesta koko elämäni ja nyt murrosikäinen poikani saa kärsiä siitä. Onneksi hän näyttää oppivan saamastaan opetuksesta huolimatta.
Kukaan ei opi saarnoista. Niistä tulee vain synnintuntoon tai oppii nukkumaan. Opettaja muuttuu papiksi ja unilukkariksi. Sensijaan, että hän julistaisi korkeampien voimien sanomaa, hän julistaa omaa todellisuuttaan vaikka hänen pitäisi ohjata oppijoita rakentamaan omaa todellisuuttaan.
Kaikkien oppimisen tehokkuutta todistavien tutkimusten perusteella oppimista tapahtuu vain omaehtoisesti omista lähtökohdista ja omista rakenteista lähtien.
Tällaista oppimista kutusutaan konstruktiiviseksi oppimiseksi ja tämä sana on ollut jo ainakin tusinan vuotta kaikissa opetussuunnitelmissa.
Miksi kaikki opettajat eivät kuitenkaan opeta näin?
Osaamattomilla opetajilla ja rehtoreilla selityksiä riittää: Liian suuret ryhmät, liian laiskat oppilaat, liian paljon inkluusiota eli ryhmissä on liikaa oppimisvaikeuksista kärsiviä. Perheet ovat liian vaativia.
Oikea selitys on se, että opettajankoulutus on edelleen vanhanaikaista. Opettajien täydennyskoulusta on liian vähän. Opettajien työehtosopimus on ei tue opettamisen kehittämistä ja uuden oppimista. Koulujen johtaminen on huonoa.
Oppimisen arviointi sanelee liikaa sitä mitä näennäisesti pitää oppia. Jos vaaditaan kognitioiden eli tietojen oppimista, tulee oppimisesta näennäistä.
Opitaan vain kokeita varten ja asia unohdetaan sen jälkeen suurimmaksi osaksi.
Lisäksi henkilökohtainen arviointi määrittele oppimisen yksilölähtöiseksi kun nykyisin oppimisen tulisi olla kollektiivista, koska suurin osa arjen työstäkin on nykyisin yhteisöllistä. Tietojen tulisi olla toissijaista ja seurata siitä, että opitaan oikeita taitoja elämää varten. Kun opitaan taitoja, opitaan myös riittävästi tietoja.
Minua ihmetyttää se, että oppimisen arvioinnin ei tajuta olevan myös opettamisen arviointia ja erityisesti sitä. Kerran ihmettelin poikani uskonnonopettajalle, että miten yhdeksästä pojasta seitsemän voi saada viitosen kokeista. Hänen selityksensä oli, että pojat eivät ole kiinnostuneita uskonnon oppimisesta. En viitsinyt sanoa, että olisiko hänen ammattitaitoaan saada pojat siitä kiinnostumaan.
Kaikki oppimista tehostavat välineet ovat vain didaktisia apuvälineitä. Siis sähköisetkin välineet ovat oppimisen välineitä. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että oppiminen tapahtuu vain oppijan omasta tahdosta. Ajatus siitä miten opitaan ja miten opettaminen järjesteään on perusta, joka ohjaa apuvälineiden käyttämistä.
Voisin saarnata tästä vaikka viikon ja saarnaaminenhan ei tartu tässä tapauksesa lukijaan, mutta kun 53 vuotta olen nyt seurannut opettamista ja edelleenkin on opettajia, jotka opettavat ihan samalla tavalla kuin puoli vuosisataa sitten niin itku tulee ja halu saarnata kun en muuta taida.
Tuntuu voimattomalta. Olen ollut Kuopion koulutoimen johtoryhmän jäsen jo 12 vuotta, enkä ole saanut pedagogisen muutoksen suhteen mitään aikaiseksi.
Nykyisin vedotaan aina Pisaan ja sen tuloksiin. Miksi sitä ei haluta nähdä, että Pisa ei mittaa sitä kuinka hyvin oppilaat ovat oppineet elämää varten vaan sitä, että kuinka tasaisesti kognitiivisia tietoja hallitaan. Minä luulen, että Pisan tuloksia selittää paremmin suomalaisten lasten omaehtoinen oppiminen internetin ja verkkoyhteisöjen avulla kouluista riippumatta.
Nyt kirjoitan vastoin itseäni. Liian pitkästi ja liian ammatillisesti. Liian paatoksella. Tämä johtuu siitä, että olen itse saanut kestää huonosta opettamisesta koko elämäni ja nyt murrosikäinen poikani saa kärsiä siitä. Onneksi hän näyttää oppivan saamastaan opetuksesta huolimatta.
perjantai 22. tammikuuta 2010
Prosessointia
Istun taas koulutuksessa. Prosessijohtamista tälläkertaa. Osallistujia on noin 30 ja jokainen tässä alussa kertoo mitä odottaa päivältä. Savolaiset ovat puheliaita. Nyt on jo tunti tehty tätä kierrosta.
Mitä itse odotan? Minulla on oma käsitys siitä, että sitä mikä toimii ei pidä korjata. Lisäksi myös olen kriittinen sen suhteen, että prosesseja pitäisi kuvata vain kuvaamisen ilosta. Jospa tänään selviäisi koko homman hyöty. Toisaalta elämä on kyynistymistä vastaan taistelua. Odotan, että tämä päivä ei lisää kyynisyyttäni.
Hommassa on iso työ. Kun perustehtävä vie mehut, niin kuvauksista pitää olla todellista hyötyä ja niiden tulee toimia mehulinkoina, jotka tuovat jotain lisää ja konkreettista kehittämistoimintaan.
Katsellaan, että mitä tästä tulee.
Koko päivän koulutuksen jälkeen mietin mitä oikein opin. Opin tekemään prosessikaavion. Sen olisin oppinut kyllä tekemään 15 minuutissa.
Saimme lisäksi tehtyä yhden malliesimerkin, jota sitten porukalla jatkamme.
Eipä siis mennyt päivä aivan hukkaan. Jos nyt ei aivan mehulinkoa löytynytkään niin ehkä sitten sitruunapuristimen.
Mitä itse odotan? Minulla on oma käsitys siitä, että sitä mikä toimii ei pidä korjata. Lisäksi myös olen kriittinen sen suhteen, että prosesseja pitäisi kuvata vain kuvaamisen ilosta. Jospa tänään selviäisi koko homman hyöty. Toisaalta elämä on kyynistymistä vastaan taistelua. Odotan, että tämä päivä ei lisää kyynisyyttäni.
Hommassa on iso työ. Kun perustehtävä vie mehut, niin kuvauksista pitää olla todellista hyötyä ja niiden tulee toimia mehulinkoina, jotka tuovat jotain lisää ja konkreettista kehittämistoimintaan.
Katsellaan, että mitä tästä tulee.
Koko päivän koulutuksen jälkeen mietin mitä oikein opin. Opin tekemään prosessikaavion. Sen olisin oppinut kyllä tekemään 15 minuutissa.
Saimme lisäksi tehtyä yhden malliesimerkin, jota sitten porukalla jatkamme.
Eipä siis mennyt päivä aivan hukkaan. Jos nyt ei aivan mehulinkoa löytynytkään niin ehkä sitten sitruunapuristimen.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Valoa
talven iloa
metsät ja pellot täynnä
sinne sukellan
Haiku on kuin maisemakuva: Se on helppo ottaa, mutta jos valoisuus, syvyys, ja asettelu ei ole oikea, kuvasta tulee vain kaunis, ei hyvä.
puhdasta lunta
maisema valkoisena
olenko tahra
Ensimmäisessä on kauneutta ja toisessa syvyyttä. Miten ne yhdistäisi, niin että haikusta tulisi kaunis, syvä ja valoisa.
Omassa elämässäni valoisuus voisi tuoda lisää kauneutta ja syvyyttä.
Mistä sitä valoa saisi?
metsät ja pellot täynnä
sinne sukellan
Haiku on kuin maisemakuva: Se on helppo ottaa, mutta jos valoisuus, syvyys, ja asettelu ei ole oikea, kuvasta tulee vain kaunis, ei hyvä.
puhdasta lunta
maisema valkoisena
olenko tahra
Ensimmäisessä on kauneutta ja toisessa syvyyttä. Miten ne yhdistäisi, niin että haikusta tulisi kaunis, syvä ja valoisa.
Omassa elämässäni valoisuus voisi tuoda lisää kauneutta ja syvyyttä.
Mistä sitä valoa saisi?
torstai 14. tammikuuta 2010
Rikolliset pois maasta?
Sellon tapahtumien jälkeen nettipalstat kirkuivat muukalaisvihaa:
Rikokseen syyllistyneet maahanmuuttajat on karkotettava ulkomaille.
Rikostaustaisia muuttajia ei saa päästää maahan.
Ymmärrän, että vihan takana on pelko. Pelko Sellon uusinnasta, pelko tuntematonta ja tuntemattomia kohtaan. Oma huonommuudentunne, oma elämäntuska.
Miten länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan tulisi rikollisiin suhtautua?
Lähetämmekö ”paskan pihalle” niin kuin eräässä keskustelussa vaadittiin?
Miten on – lähetämmekö samalla Suomessa syntyneet rikoksiin syyllistyneet maanpakoon?
Entäs mielenterveysongelmaiset, kehitysvammaiset, lihavat ja änkyttäjät?
Rajan taakse vaan.
Myönnän miettineeni itsekin, että rikostaustaisia muuttajia ei Suomeen pitäisi päästää.
Päädyin siihen, että jos rikos on sovitettu niin maahanmuuttoa ei tulisi estää, jos muut kriteerit täyttyvät.
Lisäksi suurin osa maahanmuuttajista ei ole pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Suurin osa on rakkausmuuttajia. Naisen tai miehen perässä tänne tulleita. Miten heihin pitäisi suhtautua?
Kansalaisuutta ei tulisi myöntää jos rikostaustaa on: kerran rikollinen – aina rikollinen. Tosiasiahan on se, että rikoksista suurin osa on uusintoja. Ei siis helppo kysymys. Olenko liian humaani, jos myönnän kansalaisuuden suomalaiseen rakastuneelle viisi vuotta hyvin käyttäytyneelle.
Väkivalta on lisääntynyt maailmassa. Tosin Suomessa kuolemaan johtaneet rikokset ovat pysyneet kymmenen vuoden ajan suurin piirtein samana noin150 tapauksena. Rikokset eivät todistettavasti vähene rangaistuksia koventamalla. Rikokset vähenevät tasa-arvoa ja hyvinvointia lisäämällä.
Suomessa ovat tuloerot kasvaneet kymmenen vuoden aikana enemmän kuin missään teollisuusmaassa. Mitenkähän käy murhien määrän seuraavalla vuosikymmenellä?
Rikokseen syyllistyneet maahanmuuttajat on karkotettava ulkomaille.
Rikostaustaisia muuttajia ei saa päästää maahan.
Ymmärrän, että vihan takana on pelko. Pelko Sellon uusinnasta, pelko tuntematonta ja tuntemattomia kohtaan. Oma huonommuudentunne, oma elämäntuska.
Miten länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan tulisi rikollisiin suhtautua?
Lähetämmekö ”paskan pihalle” niin kuin eräässä keskustelussa vaadittiin?
Miten on – lähetämmekö samalla Suomessa syntyneet rikoksiin syyllistyneet maanpakoon?
Entäs mielenterveysongelmaiset, kehitysvammaiset, lihavat ja änkyttäjät?
Rajan taakse vaan.
Myönnän miettineeni itsekin, että rikostaustaisia muuttajia ei Suomeen pitäisi päästää.
Päädyin siihen, että jos rikos on sovitettu niin maahanmuuttoa ei tulisi estää, jos muut kriteerit täyttyvät.
Lisäksi suurin osa maahanmuuttajista ei ole pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Suurin osa on rakkausmuuttajia. Naisen tai miehen perässä tänne tulleita. Miten heihin pitäisi suhtautua?
Kansalaisuutta ei tulisi myöntää jos rikostaustaa on: kerran rikollinen – aina rikollinen. Tosiasiahan on se, että rikoksista suurin osa on uusintoja. Ei siis helppo kysymys. Olenko liian humaani, jos myönnän kansalaisuuden suomalaiseen rakastuneelle viisi vuotta hyvin käyttäytyneelle.
Väkivalta on lisääntynyt maailmassa. Tosin Suomessa kuolemaan johtaneet rikokset ovat pysyneet kymmenen vuoden ajan suurin piirtein samana noin150 tapauksena. Rikokset eivät todistettavasti vähene rangaistuksia koventamalla. Rikokset vähenevät tasa-arvoa ja hyvinvointia lisäämällä.
Suomessa ovat tuloerot kasvaneet kymmenen vuoden aikana enemmän kuin missään teollisuusmaassa. Mitenkähän käy murhien määrän seuraavalla vuosikymmenellä?
Menin suksilla nokilleni - mitä sanoo tuoteturvallisuulainsäädäntö
Aika kun vanha konkari kaatuu suksilla se sattuu kehon lisäksi aikalailla sieluun.
Eilen hiihtelin perinteisen lenkkiä ja alamäessä kolmenkympin vauhdissa kaaduin.
Ensin pelästyin tietenkin, että miten kävi, tuliko vahinkoja. Kerättyäni itseni ylös ja putsattuani rillini, huomasin että mitään suurempaa ei tapahtunut. Siteet tuntuivat hiihdettäessä vähän oudoilta, mutta menihän niillä.
Jatkoin vielä noin seitsemän kilometriä ja kun tulin sitten autolle huomasin siteen rikkoutuneen. Ei siinä mitään, vanhat kaksipuolisilla teipeillä kunnostetut kantalaput olivat ironneet.
Tänään kun heräsin aloin ajatella asiaa. Paikka on todella vaarallinen ja päätin tehdä asiasta muistuksen Siilinjärven liikuntatoimenjohtajalle. Vähän uhkailin rikosilmoituksella, mutta enhän minä oikeasti sellaista tee.
Vuonna 2004 laadittiin tuoteturvallisuuslaki, joka koskee myös kunnallisia palveluita. Vaikka olen itsekin näiden palveluiden tuottaja niin olen iloinen, että tällainen laki on olemassa. Se panee vauhtia selkeästi vaarallisten asioiden korjaamiseen. Vai paneeko - vähän jänskättää millaisen vastauksen saan.
Samalla tämä testaa liikuntatoimenjohtajan palvelualttiuden.
Nyt pitää sitten mennä urheiluliikkeestä ostamaan uudet siteet. Vanhat olivatkin jo huonot, joten onni onnettomuudessa. Saan uudet ja hyvät.
Eilen hiihtelin perinteisen lenkkiä ja alamäessä kolmenkympin vauhdissa kaaduin.
Ensin pelästyin tietenkin, että miten kävi, tuliko vahinkoja. Kerättyäni itseni ylös ja putsattuani rillini, huomasin että mitään suurempaa ei tapahtunut. Siteet tuntuivat hiihdettäessä vähän oudoilta, mutta menihän niillä.
Jatkoin vielä noin seitsemän kilometriä ja kun tulin sitten autolle huomasin siteen rikkoutuneen. Ei siinä mitään, vanhat kaksipuolisilla teipeillä kunnostetut kantalaput olivat ironneet.
Tänään kun heräsin aloin ajatella asiaa. Paikka on todella vaarallinen ja päätin tehdä asiasta muistuksen Siilinjärven liikuntatoimenjohtajalle. Vähän uhkailin rikosilmoituksella, mutta enhän minä oikeasti sellaista tee.
Vuonna 2004 laadittiin tuoteturvallisuuslaki, joka koskee myös kunnallisia palveluita. Vaikka olen itsekin näiden palveluiden tuottaja niin olen iloinen, että tällainen laki on olemassa. Se panee vauhtia selkeästi vaarallisten asioiden korjaamiseen. Vai paneeko - vähän jänskättää millaisen vastauksen saan.
Samalla tämä testaa liikuntatoimenjohtajan palvelualttiuden.
Nyt pitää sitten mennä urheiluliikkeestä ostamaan uudet siteet. Vanhat olivatkin jo huonot, joten onni onnettomuudessa. Saan uudet ja hyvät.
tiistai 12. tammikuuta 2010
Iltapalaa
Tässä painoluokassa pitäisi välttää iltapalaa. Mutku ei voi.
On niin nälkä.
Yleensä se johtaa leivällä mässäilemiseen. Lokakuusta jouluun oli vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Jouluna romahti. Suklaata ja jouluruokia.
Painoa tuli kolmisen kiloa lisää eli sama määrä, jonka sain pois välttämällä hiilareita.
Tämä syksy oli jännä. Lunta tuli Lappiin jo lokakuussa ja kun vietin hiihtoloman jälkeisen viikon vielä mökillä hiihtäen, niin sain oikein hyvän hiihtokauden avauksen.
Sitten tuli muutos: Vesisadetta, pakkasta ja ei lunta. Joulukuu jäi kovin vähälle liikunnalle ja Joulu yhdessä vähäisen liikunnan kanssa teki tuhojaan.
Nyt tammikuun toisella viikolla tulivat hiihtokelit. Eilen hiihdin vapaata kaksi tuntia ja aivan liian suurilla sykkeillä. Tänään on väsy, mutta huomenna hiihdän pertsalla sen kaksi tuntia. Ylihuomenna taas vapaata - toivo alkaa elää.
Varmaan 30-vuotta ja ylikin olen vuosittain liikkunut yli 200 tuntia. Määrä pitää minut terveenä, mutta kunto laskee ja paino nousee. Joka vuosi olen päättänyt nostaa määrän 300 tuntiin. Iän lisääntyminen on vain este. Töiden jälkeen ei puhti riitä lähteä lenkille. Toinen on pinttyminen tietynlaiseen liikuntaan: Jos pyöräilet niin sitten ei muu onnistu ja jos hiihdät niin sitten ei muu onnistu. Kahvakuulia olen kiskonut, mutta kun lopetin vetämäni kurssin niin sekin jäi.
Vaimon kanssa käytiin seitsemän viikon aikana kerran viikossa kuntosalilla, mutta joulu tauotti. Ehkä tällä viikolla.
Kuntosaliharjoittelu 60-vuotiaalle on tosi tärkeätä. Pelkkä aerobinen harjoittelu ei pidä kroppaa kunnossa. Nyt on otettava itseään tässä suhteessakin niskasta kiinni.
Voikun elämä on yhtä niskasta puristamista.
Onneksi toivossa on hyvä elää ja sitä toivoa kyllä olemassa: jokainen päivä on uusi myös näissä terveysasioissa.
maha on tiellä
elämäni riennoissa
sulaa toivoa
On niin nälkä.
Yleensä se johtaa leivällä mässäilemiseen. Lokakuusta jouluun oli vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Jouluna romahti. Suklaata ja jouluruokia.
Painoa tuli kolmisen kiloa lisää eli sama määrä, jonka sain pois välttämällä hiilareita.
Tämä syksy oli jännä. Lunta tuli Lappiin jo lokakuussa ja kun vietin hiihtoloman jälkeisen viikon vielä mökillä hiihtäen, niin sain oikein hyvän hiihtokauden avauksen.
Sitten tuli muutos: Vesisadetta, pakkasta ja ei lunta. Joulukuu jäi kovin vähälle liikunnalle ja Joulu yhdessä vähäisen liikunnan kanssa teki tuhojaan.
Nyt tammikuun toisella viikolla tulivat hiihtokelit. Eilen hiihdin vapaata kaksi tuntia ja aivan liian suurilla sykkeillä. Tänään on väsy, mutta huomenna hiihdän pertsalla sen kaksi tuntia. Ylihuomenna taas vapaata - toivo alkaa elää.
Varmaan 30-vuotta ja ylikin olen vuosittain liikkunut yli 200 tuntia. Määrä pitää minut terveenä, mutta kunto laskee ja paino nousee. Joka vuosi olen päättänyt nostaa määrän 300 tuntiin. Iän lisääntyminen on vain este. Töiden jälkeen ei puhti riitä lähteä lenkille. Toinen on pinttyminen tietynlaiseen liikuntaan: Jos pyöräilet niin sitten ei muu onnistu ja jos hiihdät niin sitten ei muu onnistu. Kahvakuulia olen kiskonut, mutta kun lopetin vetämäni kurssin niin sekin jäi.
Vaimon kanssa käytiin seitsemän viikon aikana kerran viikossa kuntosalilla, mutta joulu tauotti. Ehkä tällä viikolla.
Kuntosaliharjoittelu 60-vuotiaalle on tosi tärkeätä. Pelkkä aerobinen harjoittelu ei pidä kroppaa kunnossa. Nyt on otettava itseään tässä suhteessakin niskasta kiinni.
Voikun elämä on yhtä niskasta puristamista.
Onneksi toivossa on hyvä elää ja sitä toivoa kyllä olemassa: jokainen päivä on uusi myös näissä terveysasioissa.
maha on tiellä
elämäni riennoissa
sulaa toivoa
Kuukkelista
Olen parhaillaan Googlekoulutuksessa. Perskules, että Googlella voi tehdä mitä vain.
Kaikki Microsoftin offisen tyyppiset ohjelmat ovat käytössä. Vahinko, että koko maailma on orientoitunut microsoftaan.
Ihan uusia mahdollisuuksia on etätyöhönkin.
Pitäisi vain saada työnantaja ja työyhteisö hyväksymään etätyö.
Sitä vastaan on koko kulttuuri.
Meilläkin opistossa vain yksi suunnittelija tekee etätyötä yhden päivän viikossa.
Monet epäilevät, että tekeekö hän mitään etäpäivällä ollessaan.
Olen ollut myös sitä meiltä, että kotona pitäisi voida lukea ammattikirjallisuutta niin, että se luettaisiin työajaksi. Koulututuspäville voi kyllä matkustaa vaikka Helsiinkiin, mutta kotona ei voi lukea ammattikirjaa, vaikka näin oppisi kyllä enemmän kuin jossakin seminaarissa.
Nyt pitää tehdä googlevallankumous.
Kaikki Microsoftin offisen tyyppiset ohjelmat ovat käytössä. Vahinko, että koko maailma on orientoitunut microsoftaan.
Ihan uusia mahdollisuuksia on etätyöhönkin.
Pitäisi vain saada työnantaja ja työyhteisö hyväksymään etätyö.
Sitä vastaan on koko kulttuuri.
Meilläkin opistossa vain yksi suunnittelija tekee etätyötä yhden päivän viikossa.
Monet epäilevät, että tekeekö hän mitään etäpäivällä ollessaan.
Olen ollut myös sitä meiltä, että kotona pitäisi voida lukea ammattikirjallisuutta niin, että se luettaisiin työajaksi. Koulututuspäville voi kyllä matkustaa vaikka Helsiinkiin, mutta kotona ei voi lukea ammattikirjaa, vaikka näin oppisi kyllä enemmän kuin jossakin seminaarissa.
Nyt pitää tehdä googlevallankumous.
Elämöintiä
Tietenkin ensiksi tulee mieleen mitävarten bloggailisin.
Kiinnostaako elämäni ketään?
Onko sitä syytä dokumetoida?
Tuleekohan tätä päivitettyä?
Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Nykyisinkin hengailen netissä enemmän kuin olisi tarpeellista. Kirjoittelen erilaisille keskustelupalstoille. Kuitenkaan tästä kirjoittamisesta ei jää mitään todellista jäljelle.
Olisi varmaan ihan mukavaa, että voisin itsekin sitten eläkkeellä ollessa katsella mitä minulle on joskus kuulunut.
Tykkään kirjoitella haikuja ja tankoja. Nekin häviävät maailman tuuliin.
tuon itsestäni
elämääni esille
vain lyhyesti
Kiinnostaako elämäni ketään?
Onko sitä syytä dokumetoida?
Tuleekohan tätä päivitettyä?
Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Nykyisinkin hengailen netissä enemmän kuin olisi tarpeellista. Kirjoittelen erilaisille keskustelupalstoille. Kuitenkaan tästä kirjoittamisesta ei jää mitään todellista jäljelle.
Olisi varmaan ihan mukavaa, että voisin itsekin sitten eläkkeellä ollessa katsella mitä minulle on joskus kuulunut.
Tykkään kirjoitella haikuja ja tankoja. Nekin häviävät maailman tuuliin.
tuon itsestäni
elämääni esille
vain lyhyesti
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
