Vanhenemisesta ja sairastamisesta

Pitkästä aikaa päivitän tätä blogiani.  Ei ole ollut tarvetta kirjoitella.  Syöpä on ollut vuoden verran seurannan mukaan hallussa, vaikka PSA arvot ovatkin olleen hitusen yli poistoleikatuiden ihannearvojen eli 0.04 kun niiden olisi pitänyt olla alle tuon luvun.

Eilen sain viimeisen kontrollin tuloksen, joka oli 0.06. Mitään hätää ei vieläkään ole, vaikka arvo onkin noussut pari sadasosaa.  ­­Suunta on kuitenkin vähän ylöspäin ja vasta puolen vuoden jälkeen näkee onko kyseessä trendi vai vaikkapa laboratorion toleransseihin liittyvä poikkeama.

Facebookissa on levinnyt  http://www.arealme.com/16types/fi/  viime aikoina tyyppi- tai persoonallisuustesti, joka perustuu Mayers&Briggsin  typpi-indikaattoritestiin https://fi.wikipedia.org/wiki/Myers–Briggsin_tyyppi-indikaattori. Vaikkakin tämä facen levittämä testi onkin paljon suppeampi kuin alkuperäinen testi niin se näyttää antavan minulle saman tuloksen. Olen ENFP-tyyppi, joka on jonkinlainen taivaanrannanmaalari. Testi nimeää tyypin kannustajaksi.

M&B testin mukaan kannustaja muuttuu stressaavissa tilanteissa kahden viimeisen tyypin F ja P osalta niiden vastakohdaksi.

Tyypithän ovat:

I introvertti tai E ekstorvertti

S tosiasiallinen tai N intuitiivinen

T ajatteleva tai F tunteva

J harkitseva tai P spontaani

Minä olen siis testin mukaan ulospäin suuntautunut, intuitiivinen, tunteva ja spontaani. Ei siis kovin hyvä tyyppi elämään reaalimaailmassa.  Pitkittyneissä stressitilanteissa muutun  ajattelevaksi ja harkitsevaksi. Eikä siinä muuten olisi mitään pahaa, mutta kun normaalityyppiini kuuluu optimistisuus niin muutun myös pessimistiksi.  Eli syöpästressi on saanut minut muuttumaan tyypiksi, joka ajattelee yksityiskohtien kautta sitä, miten loppuelämäni voi mennä pieleen ja kuinka kokemani sairaus voi muuttaa elämäni helvetiksi.

Onneksi tyyppiini kuuluu myös se, että kun alkushokista selviää niin optimistisuus valtaa jälleen ajattelun ja toiminnan. Sitä jään odottelemaan.

Joskus kun järjestin ja toteutin vielä NLP-koulutuksia niin harjoittelimme sitä kuinka elää tässä ja nyt. Myös mindfulness harjoitukset kouluttivat minua siihen suuntaan. vaikka hetkessä eläminen onkin kaltaiselleni taivaanrannanmaalarille todella vaikeaa. Vuosien karttuessa ja vakavan sairauden jälkeen ainut mahdollisuus onnelliseen elämään on elää nykyhetkessä.

Keskeistä tässä kyvyssä on taito keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja vahvistaa tätä tilaa aktiivisesti. Eli eläköityessäni mottoni oli itseni viihdyttäminen ja kuoleman odottaminen. Jälkimmäinen pitäisi unohtaa ja keskittyä itsensä viihdyttämiseen. Se on kuitenkin vastoin kaikkia niitä protestanttisia arvoja joihin olen kasvanut tai joihin lapsuuden yhteisöni ovat minua johdattaneet.

Onko näiden arvojen mukaan mitään halveksittavampaa kuin viihdyttää itseään? Ainahan arvoanalysiä voi hieman syvemmin tarkastella.  Mitä itsensä viihdyttäminen on? Ehkä sitä, että tekee itselleen tärkeitä asioita ja niitä, jotka antavat tyydytystä. Täytyy tunnustaa, että eläkkeellä on todella helppo vieraantua ympäristöstään ja itsestään. Minua tyydyttää eniten työnteko ja jonkinlainen itsensä ilmaiseminen.

Kun olin vielä työelämässä niin nämä molemmat sujuivat kuin itsestään. Oli helppoa tuntea itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi.  Samana päivänä kun jäin pois työelämästä nämä asiat jäivät omalle vastuulleni ja en ole vieläkään löytänyt oikein korvaavia tapoja itseni viihdyttämiseen ja työn tekemiseen. Niiden tilalle on tullut ensisijaisena arvona vapaus ja riippumattomuus. Jos en halua sitoutua mihinkään niin miten voin toteuttaa itseäni. Vapaa kuin taivaan lintu poimimaan siemenen ja hedelmän sieltä täältä ja samalla vieraantua ja laiskistua.

Tätä pohtimista voisi jatkaa loputtomiin, mutta johtopäätöksenä voisi olla se, että vanheneminen ja vakavan sairauden kanssa eläminen kontrollista toiseen voi sujua onnellisesti vain niin, että palautan tavalla tai toisella F ja P ominaisuuteni. Yritän elää tuntevaa ja spontaania elämää sortumatta liikaan pessimistiseen ajatteluun T tai harkitsevuuteen J.  Siispä lähden hiihtolenkille vaikka J yrittääkin selittää minulle, että muutaman kilometrin hiihtämisen takia on turha lähteä Puijolle ja ajaa 50 kilometriä autolla sen takia.