Puistoasentoon

Viime kesänä Pelkosenniemen kunta sai vieraita Kiimaselästä. Lähetystön, joka sanoi, että he ovat kyllästyneet asumaan puskassa ja että he ovat ostaneet mökkitontin tunturinäkymällä. Jopa he, joiden mökistä ei todellakaan näe tunturia kuin vain ihan pikkasen.

Lähetystö otettiin vakavasti ja Kiimaselän metsää alettiin harventaa. Minulle taas luvattiin tonttia ostaessani, että tienoo pidetään luonnontilaisena. Harvennuksessa ei riittänyt niin sanottu normaali tuotantometsän tila, vaan metsä hakattiin puistoasentoon. Asennolla tarkoitetaan sitä, että metsä hakataan suhteellisen harvaksi. Parempaa määritelmää en termille löytänyt. Mielestäni metsä on puistoasennossa todella harva. Lähetystön mielipide siis otettiin huomioon ja meiltä muilta ei kysytty mitään.

Luonto on siinä mielessä ihmeellinen, että siellä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ihan ilmeistä on, että harvaksi hakattu metsä on aivan eri kuin luonnontilainen metsä. Valoisuus-, kosteus- ja tuuliominaisuudet muuttuvat harvassa metsässä oleellisesti. 

Mitä muuta tapahtuu:

• Kasvillisuus muuttuu. Esimerkiksi mustikka ei enää tuota marjoja.  

• Linnusto köyhtyy. Kiimaselässä mökkimme lähistöllä on soinut metso. Useita koppeloita on näkynyt talvisin mökin ikkunasta. Metson soidinpaikka on siirtytynyt sata metriä etelään hakkaamattomalle suon reunalle. Pienet linnut eivät enää uskalla tulla ruokintapaikoille. Pyypoikueet vähentyvät, teeristä puhumattakaan. 

• Pieneliöstö köyhtyy. Linnuille ei enää löydy luontaista hyönteisruokaa, joka vaikeuttaa pikkulintujen pesintää alueella.

• Kun suojametsää ei enää ole, eroosio alkaa vaikuttaa vähitellen ja muitakin arvaamattomia muutoksia voi tapahtua.

Kiimaselän alue on hakattu ja ojitettu joskus ehkä 70 luvulla. Ennen puistoharvennusta metsässä oli isojakin mäntyjä ja koivuja. Miten käy nyt tunturinäkymälle. Toivottavasti ja luultavasti avarille aukoille alkaa kasvaa tiheää pensaikkoa. Näkymät umpeutuvat kymmenessä vuodessa ja taas pitää raivata, jotta metsää pelkäävät eivät ahdistuisi.

Jos kunta olisi neuvotellut kaikkien asukkaiden kanssa, niin ehkä tältä kaikelta olisi voitu välttyä. Varmaan olisi löydetty myös kaikkia asukkaita tyydyttävä kompromissi. Suurin osa alueen asukkaista taitaa kuitenkin olla heitä, jotka eivät pidä metsässä asumisesta. Suomen pinta-alasta metsää on 73%. Siitä vain noin 5% on aarniometsää. Ehkä ihmiset ovat tottuneet puupeltoihin ja tiheämpi metsä aiheuttaa ahdistusta. Osittain tätä ahdistusta kuvaa myös se, että monet mökkinaapurimme ovat karsineet männyistä kaikki kuivat oksat. Se on kuulemma siistimmän näköistä. Luonto ei ole siistiä vaan kaunista.

Miten ihimhesä minusta tuli Hihtoniilo

Kyllä se on aluperin Mikkolan Onnin syy. Olin nelijä tai viisvuotias ko veli Arvo otti minut kyythin authon, joka seuras Onnia ko se hihti kilipaa. Sillon hihethin tiellä ja kyshesä oli maakuntaviesti. Onni hihti osuuthan Räyringin järven ympäri. Soli komiaa kassua ja ko autosa oli urheilumiehiä, ni jotenki se hihon tunnelma hiipi salaa minun sielhun. En muista ketä autosa oli ja en oo ihan varma oliko se Arvo vai Isä, jonka vieresä istuin, mutta oon funteerannu, että soli Arvo. Se taisi olla sillon yks Vetelin urheilijoitten vetäjiä. Räyringin Jyskettä ei enää tainnu sillon olla. Elethin 50-luvun alakua.

Seuraava muistikuva on siittä ko sain omat sukset. Noli mäystimillä varustetut tervatut sukset ja opettelin niillä hiihtähän. Enemmän taisin olla pyrstölläni ko jaloillani. Kerran kävi sitte niin. että siskoni Marja-Leena lähti kaverinsa kans Sianseljälle. Soli jonku kuuren seittenmän kilometrin pääsä kotua ja halusin lähtiä mukhan. Noi minua päästetty ja muistan kuinka se harmitti. Marja-Leena teki kaverinsa kans larun pihasta alakain ja minä päätin lähtiä perhän ko noli menny ja kukaan ei huomannu ko laitoin sukset jalakhan ja lähin hihtähän. En muista kuka minut toppas ja haki takasi, mutta sen muistan että harmitti.

Sianselijälle sitte vähän liikimpänä hihtelin monta kertaa laskehan. Soli Joella ja Väinölhän sukuloimhan voi mennä samalla. Ei se mäki ollu mikhän kauhia oikiasti, mutta oli se sillon iso ja vähän pelottava.

Vetelisä oli Laasasen suksitehas. Ko sielä ruvethin tekehän sälesuksia ni minäkki himoissin semmosia kolokosti. Alakouluikäsenä hihethin Ahon koululle kaikki koulumatkat ja tietenki vertailthin suksia. Vain mulla oli tervasukset. Koulun jälekhen hihethin Pirttitörmhän Salamelhan laskehan mäkiä. Soli kotua parin kolemen kilometrin pääsä joen rannasa. Sinne tehthin hyppyreitä ja kuihailthin kainkenlaista. Kaverina nuilla reissuilla oli Mauri, honka kans riirelthin siittä kumpi saa hihtää erellä. Muista joskus vähän sauvallaki lyöryn täsä yhteyresä.

Kerran sitte aattelin, että minä katkasen nämä vanhat sukset ja saan uuret komiat Laasaset. Hyppäsin sorakroopin reunalta ja katkeshan ne käriestä. Ko tuli kothin ni sanoin isälle, että nyt mulle pitää ostaa uuret sukset. Isä kuitenki paikkas suksenkärien pellinpalalla ja pitkän aikaa niillä piti vielä hihtää. Arvaa kiusasko muut.

Monoisa oli Y-sithet tai rotanloukut. Niisä oli tapit, jotka meni monon reikhin ja sukset piti sitte laittaa varovasti jalakhan, että ne reijät meni niiiren tappien kohoralle. Vähitellen kävi kuitenki niin, että net reiät laajeni ja suksi lähti jalasta millon sattu. Sillon menthin nurin. Ainua keino oli laittaa monoihin uusi puolipohoja. Naapurisa asu Matti, joka osas sen homman. Oli kova pakkanen ja pimiä ko menin Matille teettähän pohojauksen. Kävelin niillä moinoilla ja en ymmärtäny, että nois pitäny jättää sinne siihen asti, että Matti olis ehtinyt työn tehä. Tarkemmin en muista, mutta pohojatuks ne tuli sillä reissulla ja kovasti ihailin sitä taitua millä homma hoitu. Pikilangalla pohoja ommelthin kiini ja ko reunoja vuolthin ihimettelin kuinka terävä suurarin veissi oli.

Minolisin halunnu hihtää kilipaa. En päriänny koulunka kisoisa, Kerran oli kolomas ja veli Arvo, joka oli opettaja, tiukkas että oikasinko jostain. Yks syy päriäämättömyythen oli ankiina. Jos vähänkä hengästynhenä ja paita märkänä hihin ni heti oli kurkku kipiänä. Jostain syystä nielurisat leikathin pois vasta ko olin opiskelemasa Tamperhella.

Muistan kerranki ko piti hihtää kilipaa Isokylän nuorisoseuran talolla ja reenasin törkiän palion , mutta niin kävi, että kuumhesa makasin sängysä ko toiset hihti.

Joka talavi hihtelin, Oli kansanhihtua, jos kilipailthin sittä kuka hihtää eniten. Koulusa oli välituntilatu, josta kierrokset merkathin luokan seinälle. Joskus mulla oli eniten rukseja ja olin siittä kamalan ylypiä. Oli myös Vetelin hihto, josa hihethin kylältä toiselle. Yks keta on jääny mielhen, oli törkiän kolokon komia ilima. Aurinko paisto. Sillon taisin hihtää ensimmäisen kolomekymmentä kilometriä. Vieläki tulee suuhun muisto mustaherukkamehun ja nisun mausta taukopaikoiilla. Muistelen, että hihethin Räysingintä Pulukkisen kylän kautta Sillanpäähän ja takasi Räyrinkhin.

Ko lähin opiskelehan ni yks vuosi taisi jäärä hihtämätä ja soli se ainut vuosi, että en eres käyny suksilla. Nyt vasta eläkhellä minusta on tullu oikia hihtoniilo. Lapi mökkillä son päätyö ja joka kilometristä kyllä nautin. Onneks tuli hankittuä tämä paikka, Muilla on kesämökit ja mulla tämä talavimökki, josa hihtokelejä riittää ainaki viis kuukautta vuoresa.