Ystävänpäivätanka

Pakkaspäivänä
ystävyyttä punnitaan:
villapaidassa
on hankala halata
mutta hyvin lämmintä

Oppia

Kun kuljen opistotalolla ja katson sisään luokkahuoneisiin voin heti nähdä opettajan pedagogisen tyylin. Jos opiskelijat tuijottavat toisiaan niskaan tiedän, että opettajan pitäisi mennä itse koulutukseen oppiakseen opettamaan.

Kukaan ei opi saarnoista. Niistä tulee vain synnintuntoon tai oppii nukkumaan. Opettaja muuttuu papiksi ja unilukkariksi. Sensijaan, että hän julistaisi korkeampien voimien sanomaa, hän julistaa omaa todellisuuttaan vaikka hänen pitäisi ohjata oppijoita rakentamaan omaa todellisuuttaan.

Kaikkien oppimisen tehokkuutta todistavien tutkimusten perusteella oppimista tapahtuu vain omaehtoisesti omista lähtökohdista ja omista rakenteista lähtien.
Tällaista oppimista kutusutaan konstruktiiviseksi oppimiseksi ja tämä sana on ollut jo ainakin tusinan vuotta kaikissa opetussuunnitelmissa.

Miksi kaikki opettajat eivät kuitenkaan opeta näin?
Osaamattomilla opetajilla ja rehtoreilla selityksiä riittää: Liian suuret ryhmät, liian laiskat oppilaat, liian paljon inkluusiota eli ryhmissä on liikaa oppimisvaikeuksista kärsiviä. Perheet ovat liian vaativia.

Oikea selitys on se, että opettajankoulutus on edelleen vanhanaikaista. Opettajien täydennyskoulusta on liian vähän. Opettajien työehtosopimus on ei tue opettamisen kehittämistä ja uuden oppimista. Koulujen johtaminen on huonoa.

Oppimisen arviointi sanelee liikaa sitä mitä näennäisesti pitää oppia. Jos vaaditaan kognitioiden eli tietojen oppimista, tulee oppimisesta näennäistä.
Opitaan vain kokeita varten ja asia unohdetaan sen jälkeen suurimmaksi osaksi.
Lisäksi henkilökohtainen arviointi määrittele oppimisen yksilölähtöiseksi kun nykyisin oppimisen tulisi olla kollektiivista, koska suurin osa arjen työstäkin on nykyisin yhteisöllistä. Tietojen tulisi olla toissijaista ja seurata siitä, että opitaan oikeita taitoja elämää varten. Kun opitaan taitoja, opitaan myös riittävästi tietoja.

Minua ihmetyttää se, että oppimisen arvioinnin ei tajuta olevan myös opettamisen arviointia ja erityisesti sitä. Kerran ihmettelin poikani uskonnonopettajalle, että miten yhdeksästä pojasta seitsemän voi saada viitosen kokeista. Hänen selityksensä oli, että pojat eivät ole kiinnostuneita uskonnon oppimisesta. En viitsinyt sanoa, että olisiko hänen ammattitaitoaan saada pojat siitä kiinnostumaan.

Kaikki oppimista tehostavat välineet ovat vain didaktisia apuvälineitä. Siis sähköisetkin välineet ovat oppimisen välineitä. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että oppiminen tapahtuu vain oppijan omasta tahdosta. Ajatus siitä miten opitaan ja miten opettaminen järjesteään on perusta, joka ohjaa apuvälineiden käyttämistä.

Voisin saarnata tästä vaikka viikon ja saarnaaminenhan ei tartu tässä tapauksesa lukijaan, mutta kun 53 vuotta olen nyt seurannut opettamista ja edelleenkin on opettajia, jotka opettavat ihan samalla tavalla kuin puoli vuosisataa sitten niin itku tulee ja halu saarnata kun en muuta taida.

Tuntuu voimattomalta. Olen ollut Kuopion koulutoimen johtoryhmän jäsen jo 12 vuotta, enkä ole saanut pedagogisen muutoksen suhteen mitään aikaiseksi.
Nykyisin vedotaan aina Pisaan ja sen tuloksiin. Miksi sitä ei haluta nähdä, että Pisa ei mittaa sitä kuinka hyvin oppilaat ovat oppineet elämää varten vaan sitä, että kuinka tasaisesti kognitiivisia tietoja hallitaan. Minä luulen, että Pisan tuloksia selittää paremmin suomalaisten lasten omaehtoinen oppiminen internetin ja verkkoyhteisöjen avulla kouluista riippumatta.

Nyt kirjoitan vastoin itseäni. Liian pitkästi ja liian ammatillisesti. Liian paatoksella. Tämä johtuu siitä, että olen itse saanut kestää huonosta opettamisesta koko elämäni ja nyt murrosikäinen poikani saa kärsiä siitä. Onneksi hän näyttää oppivan saamastaan opetuksesta huolimatta.