Elämäni alakutaival

Minä synnyin tiistaina. Se ei ollu ilonpäivä. Äiti kuoli synnytyksen jäläkhen. Mulle on kerrottu, että minä oon rheesuslaps. Se Jeesuslaps kuoli muitten puolesta, mutta minä oon päinvastanen. Aiti kuoli minun puolesta. Oon kuullu että aitini ajatteli enstä aina muita ja sitte vasta issiihän. Oon mietttiny nyt vanhana, että oliko syntymäni onni vai onnettomuus. Mulle soli tietenki onni ko muuten en olis täsä, mutta isälle, siskoille ja velijille soli onnettomuus. Vaimo ja äiti kuoli pois.

Toishalta pitää kai aatella, että kuolema ennen aikoihan on aina onnettomuus, mutta lapsen syntymä on aina onni. Jos en niin aattelis ni en kai näinkä seleväjärkisenä ois selevinny. Ko kasselen elämääni nyt takakäthen ni oon melekhen tyytyväinen. Minoon päässy elämäsäni just niin pitkälle ko rahkheni on riittäny. Helepointa väylää en oon uinu. Koulusa en päriänny ollenkhan. Kansakoulu meni jotenki ja keskikoulhun pääsin varasijalta. Tuplasin luokkia ja viimissen luokan selevitin saksanopettajan armosta ko se päästi eheroista läpi.

Lukiihon sitte piti mennä koittahan. Ei menny naphin ja kevhäällä oli toristuksesa pelekästhän kymppejä ja nelosia. Kielisä ja matikasa neloset ja reaaliainheisa kympit. Oli sielä voimistelusta yheksän ja kuvataithesta kaheksan. Soli selvää, että tuommosella toristuksella ei kannattanu suunnitella joskus valakolakkia päähänsä tällätä. Yks Rauno oli menny kansankorkiakoulhun ja sieltä yliopisthon. Aattelin kokeilla kans. Pääsin Oriverelle opisthon ja sielä sitte alako sujuhan.

Se että en päriänny kielisä enkä matikasa panthin laiskuuren piikhin. Kuiteski sain opistosa heti lukion lyhyestä englannista kympin. Sielä oli syntyperänen englantilainen opettajana ja sei pitäny kiriallisia kokheita ollenkhan. Puhumisella selevisin ja minoon  sitä mieltä, että puhumalla oon muutenkin elämäsä ethenpäin menny. Myöhemmin vasta aikusena selevis miks en oo päriänny kielisä ja matikasa. Psykoloki testas että minulla on kiriainten järiestyksen hahamottamisesa vaikeuksia ja muutenki sympolien ymmärtäminen ei oikein ota onnistuakshen. Koulusa kois pitäny kirottaa vaikka että Jetzt gehe ich in die Natur, um mit den Kindern des Nachbarn zu spielen, ni tuohonki lausheshen tuli monta isua pukkia ko tz, ch ja sp vaihtuvat ja niistä tuli zt, hc ja ps. Noli kokopukkeja ja jo alako ensimmäisesä laushesa nelonen olla kokhen tulos. Nytkä en tuota ois iliman apua osannu oikein kiriottaaa. Ei viiskytluvulla ja kuuskytluvulla oltu viellä lukihäiriöstä kuultukka. Ainaka Vetelisä.

Minoon kiriotusvammanen. Son parempi ko jos oisin vaikka näkkövammanen vaikka semmonen näkövammahan tämäki on koi erota kiraimia toisisthan Nyt on onneks tietotekniikka teheny tekstinkäsittelhyn oikolukuohojelmia. Nei kyllä auta täsä ko kirotan murthella. Pitää olla nyt torella tarkkana. Miks sitten kiriotan Räyringin murthella? Ko olin ollu kolome päivää kansakoulusa ni Salamelan pojat oli portin takana ja anto mulle vönthin. Isä puhu kiriakieltä ja halusin tietenki puhua ko se. Nuille pojille se ei kelevannu ja ko noli paukannu minua nyrkillä naamhan ni ne kysy, että vieläkö puhut fiinisti. Soli elämän nopein kielikurssi. Sen jäläkhen tämä kiriakieli onki tuntunu aina vähän sopimattomalta minun suuhun. Siiton kyllä törkän kauan ko oon tätä kassoissekieltäki puhunu. Siinäki tulee varmhan virheitä, mutta luulen että saan ne antheks.  Muisteluisa lapsuuren kieli avaa joitain lukkoja ja se aika tulee elävänä mielhen.

Niinko kirotin ni sielä Oriverellä se elämä alako hilialhen lutviutuhan, mutta siittä sitte kirotan joskus vähän lisää ja muistelen tarkemmin nuita elämän alakutaipalheitaki.

Vanhenemisesta ja peloista

Pitkästä aikaa en ole taaskaan mitään kirjoittanut. Nyt on tarve. Eturauhassyöpäni leikattiin neljä vuotta sitten. Sen jälkkeen olen käynyt kontroleissa puolivuosittain ja joka kerta PSA-arvono on noussut yhten tai kaksi sadasosaa. Kun eturauhassyöpä on saatu pois niin PSA:n pitäisi olla mittaamattomissa tai ainakin pysyä vakaana.

Arvo on vieläkin pieni, mutta kun se nousee niin kahden kolmen vuoden kuluttua on edessä sädehoito. Senkin tulokset ovat yleensä hyviä, mutta siitä huolimatta aina kontrollin jälkeen mielen valtaa suru ja pieni pelko, joka liittyy luopumiseen.

Olen fyysisesti ehkä parhaassa kunnossa ikinä, vaikka en enää kykene samoihin suorituksiin kuin vaikkapa 30-vuotta sitten jolloin suoritin pitkän triathlonin ja osallistuin Kalevan Kierrokseen 11 vuonna peräkkäin. Luopuminen on kuitenkin eniten henkistä. Uskallus vähenee. En enää uskalla lähteä pitkille tunturivaelluksille talvisin, uudet maat eivät enää kiehdo vierailemaan, pyöräilyleirit vuoristoisilla alueilla eivät houkuttele. Olen alkanut antaa periksi vaikka siihen ei mitään fyysistä syytä löydykkään.

Kyselen itseltäni onko normaalia antaa henkisesti periksi. Poikkeuksiakin on. Christer Boucht aloitti arktisen retkeilyn vasta eläkeläisenä ja jatkoi sitä parisenkymmentä vuotta. Kohtasin kerran Saariselällä keskellä talvea kaksi naishenkilöä, jotka sanoivat, että he eivät koe 80-vuotipäiväänsä ja hetken kuluttua naurauen: olemme sen jo kokeneet. He nukkuivat teltassa puronnotkossa kilometrin päässä autiotuvasta. Ajattelin heitä ihaillen. Ehkä tässä auttaisi lappilainen sanonta; Sole poka ko tehä.

Liikunta on ollut minulle koko elämän tärkeätä ja ajattelin että jokin keino löytyy tehdä sitä kuolemaan saakka. Hölkäten hautaan tai pyörällä Pietarin puheille on ollut minulle jonkinlainen leikillinen motto. Hölkkäämsen estää kipeytyvä piriformis ja sädehoito voi estää pyöräilyn, Jäähän kuitenkin jäljelle Hiihtäen Hiiden kanssa hippasille.