Kävin eteläsä (murthella)

Tuli käytyä eteläsä. Heräsin neliän aikhan torstaiaamuna ja lähin ajahan ja myöhästyin kurssilta vain viis minuuttia ko ajaoika oli neliä tuntia. Tapasin seissemänkymmetä tosiammattilaista ohojaajaa ja terapeuttia. Kaikki oli minua varten ja minä kaikkia varten. Kallon kutistumisen sijasta se tais laajentua. Selevitin työparini avulla muunmuasa, että miten voin selekeyttää elämäni ja miten voin auttaa muita yhen tapaamisen aikana brief therapyn avulla. Son äkkiapua. Lisäks opin kassohan yhtä ja samaa asiaa usiasta kymmenestä eri näkökulumasta. Miltä luulet aharistukses näyttävän vaikka tervapääskyn silimin? Voi että uuren oppiminen tekee vanhallekki hyvää.

Illalla ajoin sitte Manshen tapaahan semmosta miestä, joka oli minun paras kaverini opiskeluaikana. Kymmenhen vuothen ei oltu reffattu, mutta ko ruvethin raataahan ni tuntu kois eilen nähty erellisen kerran. Kyllä ystävät on tärkeitä ja niitä kannattaa rookata usiasti. Olin Tamperhella yötä tai taisi se päivä valieta tarinaa iskiesä ennenko maltto nuppinsa laskia polsterille.

Tänhän menin sitten kassohan hoitokorisa asuvaa 22 vuotta minua vanhempaa velijiäni. Meillä oli törkiän tärkiää puhumista elämästä. Vetelisä olua muistelthin yhesä ja Mannilan mummua ja Pulukkisen kylän sukulaisia. Torethin, että melekhen kaikki on muuttanu muuhalle tai taivhashen, mutta hyvät muistot kaikista oli elosa. Ko oppis elähän minun seuraavat kaskymmentä vuotta niin että olis sen jäläkhen yhtä valosa ihiminen ko veli, vaikka se sano elämänpiirinsä olevan tällä hetkellä kakskymmentä neliometriä.

Sehän on selevä, että matkailu avartaa, mutta melekhen on tärkiämpää mennä kassohan ihimisiä ko patshaita ja museoita.

Eale Dearvan! Elä terveenä!

Kun itse sairastuu vakavammin niin elämän arvot menevät uusiksi. Näin kävi minun kohdallani ja olen terveysblogeja lukiessani huomannut, että lähes jokaisen bloggarin sysäys kirjoittamisensa aloittamiseen on ollut sairastuminen tai pahoinvointi, joko henkinen tai fyysinen.

Mitä terveellinen elämä sitten on? Itselleni se on hyvän olon edistämistä. Kun olin työelämässä huomasin, että erityisesti henkinen terveyteni  alkoi rapistua. Stressinsietokyky väheni ja sen mukanaan tuomat univaikeudet, jatkuva väsymys ja liiallinen syöminen vähensivät hyvinvointiani ja terveyttäni. Paljon on keskusteltu nykyajan liiallisesta kiireestä, tehokkuuden vaatimuksesta ja ihmisen elämän muuttumisesta kuluttajan elämäksi.

Tämä kyllä tiedostetaan useilla työpaikoilla ja työelämässä jaksamista edistetään monella lailla. On hyvinvointisuunnitelmia, hyvinvointikoulutusta, erilaisia varhaisen tukemisen ohjelmia ja paljon muuta, mutta niillä voidaan vain yrittää korjata perusongelmaa, ei poistaa sitä.

Itse olen sitä mieltä, että ihmiset pystyvät tekemään työnsä hyvin, ilman haitallista stressiä ja nykyistä tehokkaamminkin jos työkulttuuri muuttuu. Nyt Ihmiset nähdään tuotantovälineinä ja heitä myös kohdellaan niin. Johtaminen on vallankäyttöä, ei vallan jakamista. Aikaa hyvän työyhteisön rakentamiseen ei enää ole. Yhteiset kahvihetket karsitaan minimiin ja ruokailemaan lähdetään kello kourassa. Kaksikymmentä minuuttia sai minun työpaikassani henkilöstöpäällikön mukaan syömiseen käyttää. Isot pomot sanoivat että ei työssä tarvitse viihtyä vaan tehdä töitä.

Nyt eläkkeellä vähän aikaa olleena olen miettinyt sitä millainen hyvä työyhteisö olisi. Tietenkin mietin sitä myös pomona töissä ollessani, mutta nyt asiaa voi katsella vähän rauhallisemmin ja ulkopuolisemmin, ehkä myös objektiivisemmin.

Mielestäni hyvin toimivan työyhteisön tärkein arvo on todellinen tasa-arvo. Johtaminen pitäisi nähdä palvelutehtävänä. Työntekijät ovat johtajan asiakkaita. Hänen tärkein tehtävänsä on tehdä kaikki päätökset yhdessä sen ihmisen tai niiden ihmisten kanssa, joita päätös koskee.  Me Suomessa arvioimme ruotsalaisia liiasta keskustelevuudesta ja siitä, että yhtään päätöstä ei tehdä ilman, että jokainen saa sanoa mielipiteensä päätettävästä asiasta. Suomessa arvostetaan nopeaa päätöksentekoa ja sitä, että kun asia on päätetty, kaikki tyytyvät siihen. Perustana on armeijan päätösmalli. Suomalaiset kärsivät talvi- ja jatkosodasta vieläkin juuri tämän päättämistavan arvostamisen takia.  Kun katsotaan ruotsalaisten saavutuksia, niin lähes kaikessa he ovat tasoissa tai usein edellä suomalaisia. Työviihtyvyys ja työn tuottavuus ovat Ruotsissa Suomea paremmat ja koettu työterveys parempi.  

Moni johtaja jonka kanssa olen tästä asiasta keskustellut, perustelee omaa alaisia huomioimatonta vallankäyttöään sillä, että heidän mielestään pomon tehtävä on päättää ja liiasta keskustelevuudesta kärsii tehokkuus.  Valitettavasti moni työntekijäkin on sitä mieltä, että keskusteleva pomo on lepsu ja ei osaa tehdä päätöksiä. Sekin heijastaa samoja talvisodan arvoja kuin useimmilla pomoillakin on.

Toinen tärkeä arvo on yhteisöllisyys.  Sekään ei ole meille tuhansien järvien ja metsien erakoille itsestäänselvyys. Osaltaan se on myös persoonallisuuskysymyksen lisäksi koulutuskysymys. Ala-asteen jälkeen koulusta häviää yhteisöllisyys. Yläasteen aineenopettajajärjestelmä ei tue yhteisöllisyyttä ja useimpien opettajien opetustyyli, jossa tietoa kaadetaan oppilaiden päihin sen sijaan, että tieto rakennettaisiin yhdessä oppijoiden kanssa, tuhoaa lasten luontaisen taipumuksen tehdä asioita yhdessä.

Useat työyhteisöt ovat kilpailuyhteisöjä. Kilpaillaan kaikesta, ollaan kateellisia ja epäillään työtoverin pääsevän helpommalla tai saavan parempia etuuksia kuin itse saa. Kiireen ja stressin ilmapiirissä nämä ilmiöt vain lisääntyvät. Ainut lääke niitä vastaan on vain avoin ilmapiiri ja kaikesta keskusteleminen. Jos keskusteluun ei riitä aikaa tai siihen ei ole taitoa, yhteisöllisyys ei ole mahdollista.

Kolmas arvo joka edistää terveyttä on luonnonläheisyys. Urbaanissa Suomessa on etäännytty luonnosta ja elämä on kaikin tavoin välineellistä. Tähän liittyy tämän kirjoituksen otsikko. Eale Dearvan on saamelaisten tapa sanoa näkemiin. He toivottavat erotessaan tervettä elämää. Me sanotaan nykyisin vain rennosti moi tai hei. Mitä lähempänä luontoa elämme, sitä selkeämpää on terveyden arvo elämänkulussa. Saamelaisten eale dearvan ilmaisee juuri tätä. 

Suomalaisten elämästä ja terveydestä erkaantuminen näkyy myös vaikkapa tavassa, jolla kilistämme laseja kun meillä on hienoa hyvää viiniä. Sanomme kippis tai skool tai savolaisittain hölökyn kölökyn. Lähes kaikissa muissa kuin skandinaavisissa kulttuureissa kilistetään terveydellle: Salud! Skandien skål tulee siitä, että Viikingit joivat simansa kalloista ja kalistelivat niitä. Suomen kilistelyt matkivat skandeja tai kehottavat kumoamaan lasin pohjia myöten tai naureskelevat savolaisittain hieman hämmentyneenä.

Elämä on terveyttä. Nuorena sitä ei näe ja vanhempana se hukkuu suorittamisen alle. Itsellänikin tahtoo oman terveyteni edistäminen mennä vieläkin suorittamiseksi. Minulle sitä kuvaavat hiihtokilometrit, pyöräilykilometrit tai tunnit, joita olen vuodessa liikkunut. Terveellinen syöminen voi olla myös suorittamista: ruokapäiväkirjan pitämistä ja vitamiinien kaatamista purkista suuhun.  Suorittamisen sijaan olen halunnut edistää tietoisuuttani.  Kaikki mitä teemme automaattisesti johtaa epäterveeseen elämään. Syömme mitä mieleen juolahtaa, istumme koska se tuntuu helpolta, tuskailemme sellaisten asioiden kanssa, joihin emme voi vaikuttaa ja koko elämäämme ohjaavat tiedostamattomat prosessit.  Miten tästä voimme päästä irti? Minulle prosessi alkoi silloin kun huomasin mielen merkityksen terveydelle. Mielikuvani, ennakkoluuloni, asenteeni ja uskomukseni johtivat minua eli ne olivat sisäisen ohjelmistoni joka johti minua kuin robottia. Tämän tiedostaminen sai minut etsimään tietoisuutta NLP:n avulla, opiskelin psykoterapeutiksi ja nyt olen sitä mieltä, että asioihin pysähtyminen, mietiskely johtaa tietoisuuteen.

Se mitä tietoisuus on ei ole tämän kirjoituksen alueella ja siihen aiheeseen varmaan tulen myöhemmissä kirjoituksissani. Olen elämässäni tullut siihen tulokseen, että terveys on nimenomaan tietoisesti toimimista.

Hissuksiin normaalia

Eturauhasleikkauksesta alkaa olla kaksi kuukautta. Elämä on ollut ylämäkeä ja alamäkeä.  Lopputarkastusta odottaessani mieliala vaihteli toiveikkuudesta toivoon ja kun huhtikuun alussa kävin verikokeissa ja sen jälkeen urologin puheilla KYSissä jännitin vastaanottoa todella paljon.  Menin sairaalaan parisen tuntia ennen urologin tapaamista.  Kutsussa oli pyydetty tulemaan niin, että minulla on normaali virtsaamistarve, jotta pissan virtaamisnopeus  voidaan mitata. Olin täsmälleen oikeaan aikaan odottamassa mittausta, mutta kutsua mihinkään ei määräaikana tullut. Vessatarve lisääntyi sietämättömäksi ja jos olisin mennyt vessaan, niin sitten sitä normaalia tarvetta ei olisi ollut.  Päätin ottaa seuraavan hoitajan näköisen kiinni ”lennosta”  ja kerroin hänelle ongelmastani.  Kaksi minuuttia sen jälkeen tuli oven takaa hoitaja ja vei minut kokeeseen. Hän mittasi myös jäännösvirtsan määrän.  Koskaan minulle ei kuitenkaan kerrottu miksi nämä kokeet tehtiin. Vasta urologi selitti sen kun kysyin.  Leikkauksessa virtsaputken kiinnityskohtaan voi tulla arpia, jotka haittaavat  normaalia pissaamista ja rakkoon voi jäädä liikaa jäännösvirtsaa. Näin ei minulla kuitenkaan ollut.

Ihmetyksekseni pääsi puolisen tuntia etuajassa urologin puheille. Hän oli minulle ennestään tuntematon miespuolinen lääkäri.  Kädenpuristuksen jälkeen hän kysyi miten menee ja kerroin kaiken olevan kunnossa, mutta jännitykseni PSA kokeesta saa minut melkein polvilleni.  Lääkäri vapautti minut heti ja sanoi PSA:n olevan mittaamattomissa.  Tämä tarkoitti sitä, että syöpäni oli saatu kokonaan pois.  Tunsin kuinka jännitys suli pois ja voin vapautuneesti keskustella urologin kanssa.  Kerroin tutkineeni jenkkiläisiltä ERS-leikattujen  pyöräilijöiden keskustelupalstalta millaisia pyöräilytaukoja  miehille oli määrätty. Minua harmitti se, että Tampereella pyöräily kiellettiin kuudeksi kuukaudeksi syytä kertomatta.

Urologi sanoin ensin, että ei hän voi lyhentää kieltoa, mutta kertoi syyn. Erityisesti kilpapyörän kova  satula voi hieroa virtsaputkea niin, että jo mainitsemaani putken liitoksen arpeentumista voi tulla normaalia enemmän ja  pissaaminen voi vaikeutua.  Hän lupasi kuitenkin, että kolmen kuukauden kuluttua voin kokeilla ja jos vähänkään on tuntemuksia niin sitten pitää odottaa se kuusi kuukautta.

Keskustelimme urologin kanssa ihan kaikesta miehisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyvistä minua askarruttaneista asioista. Hän vastaili asiallisesti ja ystävällisesti. Kun kerroin, että pidätysongelmia ei ole ja erektiokin toimii, hän totesi minun päässeen syövästä vähällä.  Olen joutunut luopumaan vain ejakulaatiosta ja se ei hänen mukaansa ole paljon.  J

Sairasteluni tuloksena lihoin viitisen kiloa ja kun aloitin kuntoilun  huomasin olevani huonoimmassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aikaisemmin elämässäni.  Päätin aloittaa sauvakävelyn.  Aluksi kolme kilometriä tuntui haasteelliselta ja kun yritin käydä rullahiihtämässä,  niin kolmen vartin lenkki väsytti minut täysin. Olin aivan poikki koko loppupäivän.  Peilin piirtämä kroppani näytti vanhalta ja kutistuneelta, joten päätin alkaa käydä kuntosalilla.   Kuukaudessa kuntoni nousi melkoisesti, mutta Pyhällä pääsiäisenä hiihto palautti minut taas todellisuuteen.  Kympin lenkillä meni puolisentoista tuntia leikkausta edeltäneen kolmen vartin sijasta.  

Toisen kuukauden alussa piti koittaa ajaa pyörällä. Olin liian malttamaton ja kipuja tuli arkoihin paikkoihin. Kun vielä innostuin salilla tekemään maksimipainoillani jalkaprässiä ja jalkakyykkyä niin seuraus oli se, että illalla virtsassa oli verta. Pelästyin tietenkin aivan tavattomasti, join vettä ja valvoin niin kauan, että uudelleen vessassa käydessäni pissa oli puhdasta.   

Säikähdin tästä tapauksesta todella ja päätin edetä kuntoilussani maltilla. Pyörään kosken seuraavan kerran aikaisintaan kesäkuussa ja  jätän kovat raudat nostamatta. Olen nyt käynyt salilla parisen kertaa viikossa sekä kävely ja rullislenkeillä kolme kertaa viikossa.  Menen salille myös kävellen, joten aerobista treeniä tulee viisi kertaa viikossa.

Eläkkeellä olo ei vielä tunnu kovin mukavalta. En ole löytänyt identiteettiäni. Kotitöitä olen alkanut tehdä ja muutenkin suunnitella talon remppaamista. Aloitekykyä on vain vähän.  Ehkä sekin löytyy. Lähden etsimään sitä Järvenpäästä tämän kuun loppupuolella. Koko päivä NLP- tietojen parantamista.  Pään hoito taitaa olla yhtä tärkeää kuin kehonkin.

Leikkaus ja jälkimaininkeja

Nyt on leikkaus käyty lävitse. Se tapahtui Tampereella Taysissa robottiavusteisesti 27.2.2014.  Menimme  Tampereelle vaimoni kanssa keskiviikkoaamuna 26. päivä. Ensimmäiseksi  menin laboratorioon, jossa otettiin verinäytteet ja näytteet nenän ja kurkun limakalvoilta. Niiden avulla selvitettiin onko minulla jo tullessa sairaalabakteeri . Veriryhmäni selvittämiseen tarvittiin kaksi eri hoitajaa, jotka ottivat toisistaan riippumattoman näytteen mahdollisen virheen poissukelmiseksi.

Laboratorion jälkeen osastolla tapasin ensin sairaanhoitajan, joka kertoi leikkauksen kulusta ja opasti elämää virtsakatetrin kanssa. Sitten menin leikkaavan lääkärin puheille, joka kävi yksityiskohtaisemmin leikkauksen vaiheet lävitse ja vastasi kysymyksiini,  joita ei kovin paljon ollut kun olin hommaa tutkinut etukäteen. Youtubessa on jopa video leikkauksesta. Näytti aika veriseltä.  Kävin lopuksi keskustelemassa myös nukutuslääkärin kanssa. Hän ei kuitenkaan ollut minut leikkauksessa nukuttava lääkäri.

Kaiken kaikkiaan ennakkokäynnillä kului kolmisen tuntia ja koko ajan käsiteltiin asiaa. Kaikki olivat  ystävällisiä, asiantutevia ja minulle tuli tunne, että minut otettiin yksilönä huomioon.  Olimme varanneet huoneet sairaala-alueella olevasta potilashotellista. Oma yöpymiseni kuului sairaalamaksuun. Vaimoni maksoi 30 euroa yöstä,  ei siis paljon, mutta illallinen maksoi hänelle 20 euroa, joka mielestäni oli aika paljon aterian laatuun nähden. Itselleni illallinen oli ilmainen.  Hotelli vastasi tasoltaan mitä tahansa uutta kaupunkihotellia. Emme jaksaneet päivän kokemusten jälkeen lähteä enää minnekään vaan menimme  ajoissa nukkumaan. Minun piti aikaisin aamulla olla leikkausta varten viereisessä Coxassa (tekonvelsairaala https://www.coxa.fi), jossa robottileikkaussali on.

Heräsin aamulla kuuden maissa. Kävin suihkussa ja yritin olla juomatta ja syömättä kuten käsky kuului.  Pukeuduin ja lähdin sairaalaa kohden tasan kello seitsemän. Hotellin portailta näkyi Coxan valokyltti ja lähdin sitä kohti. En löytänyt heti sisäänkäyntiä ja hississä tapaamani syöpäpotilas osoitti minulle oikean reitin. Menin sisään ja istuuduin odottamaan.  Tasan 7.15 hoitaja saapui noutamaan minut  leikkausosastolle. Hän antoi minulle leikkauksessa käytettävän neopreenihaalarin. Puin sen ylleni miesten vessassa ja menin hoitajien huoneeseen, jossa luovutin henkilökohtaiset tavarani kuittausta vastaan ja hoitaja saattoi minut leikkaussaliin.

Heti kun pääsin saliin alkoi tapahtua. Minut laitettiin makaamaan selälleni leikkauspöydälle ja monenlaisia antureita alettiin kiinnittää ympäri kehoa. Olin lukenut netistä, että leikkauksessa ollaan pää alaspäin ja asennon on oltava oikea, joten pyysin lisää tyynyä pääni alle. Minulla on kulumia niskanikamissa, joten en pysty  olemaan selälläni jos pää on liian alhaalla. Kaikki toiveeni toteutuivat. Edellisenä päivänä kysyttiin kolme kertaa haluanko ennen leikkausta rauhoittavan lääkkeen, mutta sitä ei kukaan oikeasti tarjonnut. Kysyinkin koska sen saan, mutta minulle todettiin, että leikkaus alkaa kymmenen minuutin kuluttua ja saan sen jos haluan, mutta ei se ennätä vaikuttaa ennen nukahtamista.  Vasempaan kämmenselkääni laitettiin tippa ja kuonolleni koppa. Muutama hengenveto ja olin unten mailla. Leikkauspöydälle asetteluni kesti viitisentoista minuuttia ja tapahtui äärettömän tehokkaasti. Lopuksi ennen nukahtamistani yksi hoitajista kävi lävitse monikohtaisen tsekkauslistan, jolla varmistettiin kuin lennolle lähtiessä, että kaikki toimenpiteet oli tehty. Ilman lääkettäkin oloni oli koko ajan rauhallinen ja luottavainen.

Seuraava muistikuvani on heräämöstä.  Muistan että näin unta. Olin hiihtämässä Sotsissa ja huoltajanani oli Putous- ohjelman Antsku. Minulla oli tavattoman hilpeä olo ja herääminen keskeytti vauhdikkaan laskun pitkässä alamäessä. Olin aika pöppelössä, mutta tajusin kyllä heti missä olen.  Puhelin paljon luonani käyneen hoitajan kanssa, mutta en muista mitä. Olo oli edelleen hilpeä. Leikannut lääkäri kävi sänkyni laidalla ja kertoi leikkauksen olleen pitkän ja vaikean. Neljä ja puoli tuntia leikkausta ja kaikkiaan olin pöydällä viisi tuntia. Syy vaikeuteen oli leikkausalueeni verevyys, joka vähän väliä sumensi robotin näkemän. Muistan kysyneeni, johtuiko se vatsarasvoistani,  mutta lääkärin mukaan ei koska minulla ei niitä kovin paljon ollut. Syytä verevyyteeni en tiedä vieläkään.

Melko pian naispuolinen hoitaja vei minut osastolle. Olin yhä hilpeällä tuulella ja yritin vääntää jotain vitsiä. En kuitenkaan muista mitä. Minut vietiin huoneeseen, jossa oli toinenkin potilas. Nukahdin melkein välittömästi ja heräsin siihen kun pari hoitajaa tuli vaihtamaan minulle yöasua. Halusin kuitenkin pitää leikkaushaalaria edelleen koska se oli lämmin ja tunsin, että osastolla oli kylmä.  Hetken kuluttua minulle tultiin tarjoamaan iltapalaa ja otin vain lasillisen mustikkasoppaa, jonka sitten tietenkin kaasin osittain rinnukselleni.  Soittelin hoitajan paikalle ja kohta tuli heitä tuli kaksi vaihtamaan minulle yöpuvun.  Toinen hoitajista oli vihainen ja sanoi, että ei sitten tullut mieleeni nostaa sängyn  päätyä ylös. Hän oli selkeästi harmistunut suttaamisestani. Totesin, että tässä tilanteessa eivät hoksottimeni olleet aivan parhaimmillaan ja kukaan ei ollut kertonut minulle, miten sänky toimii. Toinen hoitajista sanoi ymmärtävänsä, mutta toinen jatkoi marmattamistaan.  Hän antoi joitakin ohjeita, mutta en muista niistä yhtään mitään.  Vaimoni kävi tapaamassa minua kello viiden maissa ja tyttäreni kävi luonani seitsemän maissa.

Minulle tuotiin unilääkettä pyynnöstäni ja nukahdin noin kello kymmenen. Heräsin kolmen aikoihin kun viereisen petin mies sai jonkinlaisen kipukohtauksen. En meinannut saada uudelleen unta ja minua paleli. Olin ikkunan vieressä ja siitä veti. Pyysin hoitajalta lisäpeittoa ja sain toisen pussilakanan.  Varsinaista peittoa ei ollut. Ylimääräinen lakana helpotti hiukan, mutta palelin edelleen. Sain kuitenkin nukuttua ja noin kello seitsemän  tuotiin aamulääkkeet.  Sain särkylääkettä. Minulle oli laitettu virtsakatetri ja pussi johon virtsa kerääntyi roikkui sängynlaidassa.  Huomasin pussin täyttyvän ja kysyin hoitajalta voinko mennä tyhjentämän sen.  Hän sanoi tulevansa kohta opastamaan kuinka homma tehdään. Hoitajaa ei kuitenkaan kuulunut ja kävin itse tekemässä työn. Olihan se opastettu minulle jo edellisenä päivänä.

Leikkauksen tehnyt lääkäri kävi keskustelemassa kanssani  lyhyesti ja kertoi leikkauksen kulusta samat asiat kuin heti leikkauksen jälkeenkin. Aika kului makaillessa ja viereisen sängyn miehen kanssa keskustellessa. Puolen päivän maissa minulle tuotiin ruokaa ja hoitaja kävi sanomassa, että pääsen tänään kotiin kunhan osaston lääkäri on käynyt juttusilla. Hän tulikin kahden maissa ja sanoi, että voin lähteä kotiin. Soitin vaimolleni ja hän saapui kolmen maissa hakemaan.  Olin tietenkin vaihtanut omat vaatteeni ja käynyt kiittämässä hyvästä hoidosta osaston kansliassa. Sen verran olin sekaisin, että en osannut enää huoneeseeni hakemaan tavaroitani vaan jouduin kysymään hoitajilta tietä.

Meillä oli treffit sairaalan alaovella vaimoni kanssa. Käveleminen oli hankalahkoa katetrin takia. Autossa aseteltiin pelkääjän istuin minua varten mahdollisimman hyvään asentoon ja matka Siilinjärvelle alkoi.

Reissu meni yllättävän helposti vaikka nelisen tuntia kestikin. Kerran tunnissa pysähdyimme jaloittelemaan muutamaksi minuutiksi. Kotona istuin lempipaikalleni sohvan nurkkaan ja tunnelma oli hepottunut. Väsymystä ei vähääkään. Netissä ja telkkua katsellessa meni ilta.  Seuraavana päivänä tunsin, että kaikki voimat olivat poissa. En jaksanut tehdä yhtikäs mitään. Olo oli kuin maratatonjuoksun jälkeen.   Katetrin kanssa opetellessa ja välillä torkkuessa päivä kului. Seuraavana päivänä tuli henkinen romahdus. Tuntui, että elämä ei ole elämisen arvoista. Taas vertaus maratooniin sopii. Eka päivä väsy ja toka päivä masennus.

Vähitellen alkoi helpottaa. Katetri vaivaa ja päivät kuluvat sen poistoa odotellessa. Normaalisti katetri poistetaan viikon kuluttua leikkauksesta, mutta kun jälkihoitoni tapahtuu Kysissä niin katetria on pidettävä kaksi viikkoa.  Leikkauksesta viikon kuluttua kävin ensimmäistä kertaa ajamassa autolla. Helsinkiläisiä ystäviäni oli tullut Kuopioon ja kävin tapaamassa heitä Salacavalassa, joka on torilla oleva uusi kahvila. Aika herkillä mielin olin. Kerroin tietenkin leikkauksesta ja ymmärsin keskustella muistakin asioista. Huomasin kaksi asiaa.  Syövästä on päästävä eroon niin, että se ei hallitse elämääni ja en identifioidu tästä lähtien sen mukaan.  Toinen asia on, että ystävät ja sosiaalinen elämä on tärkeää.  Olen vähän erakoitunut eläköitymisen jälkeen, mutta kun saan voimia niin alan etsiytyä yhä enemmän ihmisten seuraan.

Eilen 10. päivä maaliskuuta tuli tieto, että katetri poistetaan  13. päivä.  Kolmas päivä huhtikuuta on mentävä terveyskeskukseen laboratorioon ja 10. huhtikuuta Kysiin urolgin kanssa keskustelemaan. Silloin selviää onko PSA laskenut, eli onko kaikki syöpä saatu pois. Jännittää.  Harmittaa myös vähän. Olin ajatellut, että menen koko huhtikuuksi Pyhän mökille hiihtämään, mutta se ei nyt sitten täysin onnistukaan.  Sen sijaan lähden sinne jo tällä viikolla eli 15 päivä, joten ehdin hiihdellä siellä hissuksiin kaksi viikkoa ja lähden sitten sinne takaisin urologin keskustelun jälkeen. Luultavimmin siihen mennessä on patologin lausunto eturauhasesta tullut ja tiedän sitten myös hänen näkemyksensä siitä onko syöpä saatu pois. Jos ei ole niin sitten seuraa sädehoito. 

Kokonaisvaikutelmani leikkauksesta on nyt, että kannatti. Suomalainen terveydenhoito pelasi tapauksessani erinomaisesti.  Kaikki ottivat minut yksilönä ja olivat ystävällisiä yhtä Taysin hoitajaa lukuun ottamatta.

Tämä pari viikkoa on ollut henkisesti yhtä ylä- ja alamäkeä. Välilä olen oikein optimistinen ja suunnittelen tulevaa ja välillä olen taas varma siitä, että kuolen pian.  Tämä lienee toipumisaikana normaalia.  Nyt suunnittelen kuinka saan taas kerran parissa kuukaudessa tulleet ylikilot pois ja pääsen kunnolla kohottamaan fyysistä kuntoani.  Taysissa lääkäri kielsi pyöräilyn puoleksi vuodeksi. Ihmettelen miksi ja aionkin ottaa siitä selvää parin päivän päästä tapaamisessa urologin kanssa.

Tämä juttuni on pitkä ja aika yksityiskohtainen. Ehkä tästä on apua kohtalotovereilleni.  Itse minua auttoi ennen leikkausta vastaavat kuvaukset, joita sain lukea Suomen syöpäjärjestöjen keskustelupalstalta.

http://www.cancer.fi/keskustelut/keskustelufoorumi/miesten_syovat

Hoitokeskustelua

Olen ollut aika masentunut syöpädiagnoosinistani alkaen. Urologin kanssa käydyn hoitokeskustelun jälkeen sain viikon aikaa päättää mihin hoitoon haluan ryhdyttävän. Keskustelussa suljettiin pois hormonihoito ja sytostaatit. Vaihtoehdoiksi tuli sädehoito (jyvät, brakyterapia) ja eturauhasen poisto leikkauksella. 

Viikon aikana luin taas kaiken mitä löysin netistä. Hissuksiin aloin päätyä leikkaukseen. Syy tähän oli se, että kun olen hyväkuntoinen, niin kestän leikkauksen ja sitten on sädehoito vielä käytettävissä, jos saan syövän myöhemmin.  Urologin hoitokeskustelussa puhuttiin vain avoleikkauksesta ja robottileikkaus ei tullut esille. 

Robottileikkauksen edut ovat ilmeiset. Siinä voidaan säästää erektiohermot avoleikkausta paremmin, virtsanpidätysongelmat ovat vähäiset, sairaalassaoloaika leikkauksen jälkeen on lyhyt ja toipuminen muutenkin avoleikkausta parempi. Leikkaus on ns. etupainotteinen vaihtoehto. Ensin kärsitään ja sitten on parempi. Sädehoidossa on toisinpäin. Ensin on helppoa ja kärsimykset tulevat ehkä sitten myöhemmin.

Robotteja on vain Helsingissä, Tampereella ja Oulussa. Tampereelle on Kuopiosta hyvät yhteydet ja siellä on sukulaisia. Sisareni toivotti minut tervetulleeksi heille leikkauksen jälkeen. Ajattelin, että leikkaus tehtäisiin Tampereella ja jatkohoito Kuopiossa. Uuden terveydenhoitolain mukaan potilaalla on oikeus valita erityissairaanhoidonkin oman sairaanhoitopiirinsä ulkopuolelta yhteistyössä lähettävän lääkärin kanssa, mutta minua kuitenkin jännitti miten urologini siihen suhtautuisi.

Kun sitten lääkäri soitti niin sanoin haluavani leikkauksen ja että minulla on lain mukaan oikeus valita leikkauspaikka ja haluan, että minun leikataan robottileikkauksella Tampereella. Urologi tokaisi, että ei tässä mitään lakeja tarvita. Heillä on ollut käytäntönä lähettää robottileikkausta haluavat Tampereella ja jatkohoito on Kuopiossa. Hän lupasi toimittaa lähetteen Taysiin, josta pitäisi piakkoin tulla ohjeita kuinka toimitaan.

Asia menisi sitten juuri niin kuin ajattelin. Jos en olisi itse ollut aloitteellinen, niin olisikohan urologi ottanut edes esille tätä robottivaihtoehtoa? Tämän tiedon ja päätökseni jälkeen stressitasoni laski ja pelkoni haihtuivat pois. 

Meillä on toinen auto ollut korjattavana pian kuukauden. Paikallinen korjaamo toimii vähän samaan malliin kuin terveydenhuolto. Jos en itse tietäisi ja ottaisi selville asioita, minua voitaisiin viedä klassiseen tapaan kuin pässiä narussa.  Sairaanhoidossa hoidetaan potilasta ja autokorjaamoissa autoa, vaikka ehkä auton omistajakin pitäisi ottaa huomioon. Yhteistä minulla ja autollani on se, että molemmat alamme olla vanhoja ja vaivaisia.  Nyt odotan kahta asiaa: Tietoa Taysista ja tietoa korjaamosta. 

Onko elämä reilua

Olen ollut eläkkeellä nyt vajaa viisi kuukautta. Tottuminen tähän stressittömään elämään ei ole ollut helppoa. Voisi sanoa, että olen elänyt sopeutumisvaihetta. Eilen tuli kuitenkin tieto, joka sai minut kertaiskulla putoamaan takaisin stressin maailmaan ja suoraan kriisiin.

Posti toi kirjeen KYSin urologilta. Kirjessä oli kolme virkettä. Teillä on eturauhassyöpä. Syöpä on hitaasti etenevää mallia. Tulkaa 27.1.2014 hoitokeskusteluun. Minulta otettiin kolme viikkoa sitten koepalat eturauhasesta. PSA-arvo oli 12 työterveyslääkärin eläkkeellejäämistarkastuksessa eli todella korkealla. Urologin vastaanotolla ultrassa ei ollut mitään havaittavaa eikä myöskään manuaalisessa tarkastuksessa.
Kolme viikkoa elin jännityksessä eikä lottovoittoa sitten tullut.

Sinänsä oli onni onnettomuudessa kun kylmetin itseni marraskuussa Pyhätunturilla hiidellessäni ja sain eturauhastulehduksen. Ilman sitä en olisi lääkärille mennyt  ja syöpä olisi jäänyt havaitsematta ja olisi voinut edetä ja muuttua agressiiviseksi. Elämä on sattumaa.

Nyt sitten olen ihan uudessa tilanteessa kun en ole aikaisemmin paljoa sairastellut ja kuntoni on ikäisekseni todella hyvä. Ensimmäiseksi tulee tietenkin vahva pelko. Kuolenko nyt? Syövän hidaskasvuisuus antaa toivoa ja nyt kun tiedosta on kulunut 15 tuntia niin toiveikkuus on herännyt. Vieläkin kuitenkin mieleen hyökkää pelko ja ahdistus. Kädet alkavat vapista ja mieli mustuu, mutta huomenna olen jo varmaan tästä päässyt eroon ja adrenaliinihyökkäyksiä ei tule enää.

Olen ehtinyt tietenkin lukea netistä kaiken mahdollisen. Hoitovaihtoehtoja on monia, mutta kaikilla on suurempia tai pienempiä jälkiseurauksia. Sädehoito voi vahingoittaa terveitäkin kudoksia. Rauhasen poisto ja hormoonihoito vievät mieskyvyn. Helpoimmalta hoidolta vaikuttasi brakyterapia, jossa eturuahasen sisään laitetaan parisenkymmnetä radioaktiivista jyvää, jotka vähitellen tuhoavat syöpäkasvaimet.

Harvoina eläkepäivinäni minulla on ollut tyhjyyden tunne elmässäni. Jokainen haluaa elää merkityksellistä elämää; elämöidä. Kun on luopunut elämäntyöstään, joka on vielä ollut omien arvojen mukaista ja jonka merkityksen on itse kokenut suureksi, niin samanlaisen merkitsevyyden löytyminen on vaikeaa.

No nyt elämä ei sitten ole tyhjän tuntuista. Syöpä antaa sisältöä ja sen merkitsevyys omalta kannaltani on suuri. Yhteiskunnan kannalta sillä ei merkitystä ole, mutta voi olla niille noin viidelle tuhannelle Suomessa vuosittain eturauhassyöpään sairastuville miehille, jos kerron jatkossakin omaa syöpätarinaani.

Moni suhtautuu sairauksiinsa ja varsinkin syöpään niin, että haluaa pitää kaiken omana tietonaan. Netissä on vain muutama kertomus, jossa eturauhassyöpään sairastunut tarinoi kokemuksistaan.  Minä koetan tehdä poikkeuksen ja bloggailla kohtalostani tulevaisuudessakin.

Otsikon kysymykseen elämän reiluudesta vastaisin itse, että elämä vain on. Se ei päätä sitä mikä on oikein tai mikä on väärin. Ihmiset arvottavat kaiken tapahtuvan ja minä yritän arvottaa tämän oman ongelmani niin, että se voi olla uuden entistä paremman eläkeläiselmän alku.

Taistelu alkakoon...