sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Elämäni alakutaival

Minä synnyin tiistaina. Se ei ollu ilonpäivä. Äiti kuoli synnytyksen jäläkhen. Mulle on kerrottu, että minä oon rheesuslaps. Se Jeesuslaps kuoli muitten puolesta, mutta minä oon päinvastanen. Aiti kuoli minun puolesta. Oon kuullu että aitini ajatteli enstä aina muita ja sitte vasta issiihän. Oon mietttiny nyt vanhana, että oliko syntymäni onni vai onnettomuus. Mulle soli tietenki onni ko muuten en olis täsä, mutta isälle, siskoille ja velijille soli onnettomuus. Vaimo ja äiti kuoli pois.

Toishalta pitää kai aatella, että kuolema ennen aikoihan on aina onnettomuus, mutta lapsen syntymä on aina onni. Jos en niin aattelis ni en kai näinkä seleväjärkisenä ois selevinny. Ko kasselen elämääni nyt takakäthen ni oon melekhen tyytyväinen. Minoon päässy elämäsäni just niin pitkälle ko rahkheni on riittäny. Helepointa väylää en oon uinu. Koulusa en päriänny ollenkhan. Kansakoulu meni jotenki ja keskikoulhun pääsin varasijalta. Tuplasin luokkia ja viimissen luokan selevitin saksanopettajan armosta ko se päästi eheroista läpi.

Lukiihon sitte piti mennä koittahan. Ei menny naphin ja kevhäällä oli toristuksesa pelekästhän kymppejä ja nelosia. Kielisä ja matikasa neloset ja reaaliainheisa kympit. Oli sielä voimistelusta yheksän ja kuvataithesta kaheksan. Soli selvää, että tuommosella toristuksella ei kannattanu suunnitella joskus valakolakkia päähänsä tällätä. Yks Rauno oli menny kansankorkiakoulhun ja sieltä yliopisthon. Aattelin kokeilla kans. Pääsin Oriverelle opisthon ja sielä sitte alako sujuhan.

Se että en päriänny kielisä enkä matikasa panthin laiskuuren piikhin. Kuiteski sain opistosa heti lukion lyhyestä englannista kympin. Sielä oli syntyperänen englantilainen opettajana ja sei pitäny kiriallisia kokheita ollenkhan. Puhumisella selevisin ja minoon  sitä mieltä, että puhumalla oon muutenkin elämäsä ethenpäin menny. Myöhemmin vasta aikusena selevis miks en oo päriänny kielisä ja matikasa. Psykoloki testas että minulla on kiriainten järiestyksen hahamottamisesa vaikeuksia ja muutenki sympolien ymmärtäminen ei oikein ota onnistuakshen. Koulusa kois pitäny kirottaa vaikka että Jetzt gehe ich in die Natur, um mit den Kindern des Nachbarn zu spielen, ni tuohonki lausheshen tuli monta isua pukkia ko tz, ch ja sp vaihtuvat ja niistä tuli zt, hc ja ps. Noli kokopukkeja ja jo alako ensimmäisesä laushesa nelonen olla kokhen tulos. Nytkä en tuota ois iliman apua osannu oikein kiriottaaa. Ei viiskytluvulla ja kuuskytluvulla oltu viellä lukihäiriöstä kuultukka. Ainaka Vetelisä.

Minoon kiriotusvammanen. Son parempi ko jos oisin vaikka näkkövammanen vaikka semmonen näkövammahan tämäki on koi erota kiraimia toisisthan Nyt on onneks tietotekniikka teheny tekstinkäsittelhyn oikolukuohojelmia. Nei kyllä auta täsä ko kirotan murthella. Pitää olla nyt torella tarkkana. Miks sitten kiriotan Räyringin murthella? Ko olin ollu kolome päivää kansakoulusa ni Salamelan pojat oli portin takana ja anto mulle vönthin. Isä puhu kiriakieltä ja halusin tietenki puhua ko se. Nuille pojille se ei kelevannu ja ko noli paukannu minua nyrkillä naamhan ni ne kysy, että vieläkö puhut fiinisti. Soli elämän nopein kielikurssi. Sen jäläkhen tämä kiriakieli onki tuntunu aina vähän sopimattomalta minun suuhun. Siiton kyllä törkän kauan ko oon tätä kassoissekieltäki puhunu. Siinäki tulee varmhan virheitä, mutta luulen että saan ne antheks.  Muisteluisa lapsuuren kieli avaa joitain lukkoja ja se aika tulee elävänä mielhen.

Niinko kirotin ni sielä Oriverellä se elämä alako hilialhen lutviutuhan, mutta siittä sitte kirotan joskus vähän lisää ja muistelen tarkemmin nuita elämän alakutaipalheitaki.

5 kommenttia:

  1. Sulla on vankka pohja osaamattomuudesta niinkun mullakin. Siitähän ei ole kuin yksi suunta mihin edetä. Ylöspäin. Kansankorkeakouluista on tullut monta hyvää kansanvalistajaa. Sieltä minäkin löysin iänikusen (lifelonlearning) oppimismotivaation, mistä ei taho irti päästä millään.
    Kas kun ei koskaan tullut opiskeluaikanamme puheeksi tuo äitisi kohtalo. Tai ehkä olimme siinä kasvun vaiheessa, että koti ja kasvuolot haluttiinkin pitää omana tietona. Mitäpä hienoa sitä maalaispojilla olisi ollutkaan kerrottavaksi kun yliopistoa käytiin ja haaveiltiin kravattihommista.
    Nyt me tiedämme, että työn orjat pitää kravattia ja uupuvat helpon työn paineessa. Me työstä (melkein) vapaat voimme seisoskella päivisin torilla ja keskustella filosofiasta. Ihan niinkuin entisajan Ateenassa. Olisiko se oikea oppiminen sitä, että osaa välillä kääntää selän menosuuntaan päin ja tutkia sitä polkua mitä pitkin on kulkenut tähän saakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jouni! Sen lisäksi että opistoissa sai sivistystä niin siellä sai hyviä kavereita. Melkonen muutos oli myös opetuksen laadussa. Orivesi oli kuin taivas minunlaiselleni, joka aina on ollut vähän erimieltä ja tykännyt kinata. Oppikoulussa sitä pidettiin niskotteluna, mutta kansanopistossa sitä arvostettiin. Siksi opiskelin yliopistossa aikuiskasvatusta ja tein elmäntyöni vapaan kansansivistyksen parissa.

      Poista
  2. Mahtava teksti. Me tunnettiin siellä keskikoulussa, enkä tiennyt mitään Sinun vaikeuksistasi. Itse menin aina siitä, missä oli aita matalin - lukiossakin, keskiverto ihminen. Enpä tiedä, oliko sekään niin hyvä. Ei edes mielessä käyneet yliopisto-opinnotkaan. Piti vaan nopeasti päästä oikeisiin töihin ja omaan elämään äidin ja isän helmoista. Eipä sitä paljon silloin kouluaikoina toisista tiedetty. Hienosti olet kohtasi soutanut. Kyllä me ollaan eläkkeemme ansainneet. Tsemppiä ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pirkko! Sinäkö keskiverto? Ihan kaikkea muuta. Ehkä Sinun ambitiosi ovat olleet laulun ja musiikin saralla. Minä olen vain siinnitellyt vuosi kerrallaan. Kyllä se keskikouluaika oli masentavaa kun en kieliä oppinut millään. Motvaatio tietenkin katosi ja lopuksi en edes yrittänyt. Pärjätty kuitenkin on ja loppuelämästä pittää yrittää nauttia.

      Poista
  3. Veljeni Hannu-Heikki. Kiitos kirjoituksestasi. Kirjoittaisin Vetelin murteella, mutta se ei minulta suju. Tuttua ja rakasta murretta, mutta ei kuitenkaan omaani. Tästä kirjakielen puhumisesta tuli minullekin konkreettisesti "kuonoon" tai paremminkin jalkoihin. Koulumatkalla heittivät kenkäni ojaan. Puheeni ei miellyttänyt muutenkaan koululuokassa Isonkylän kansakoulussa, kun siellä aloitin koulunkäyntini Imatran jälkeen. Kirjoitit äidin kuolemasta ja omasta syntymästäsi. Siinähän kohtasivat elämän ääripäät; syntymä ja kuolema. Surimme äidin kuolemaa ja olimme onnellisia, että Sinä jäit eloon. Sekin näytti ensi alkuun ihmeeltä. Olit rakastettu ja Sinusta huolehdimme kukin oman kykymme mukaan. Hahmotushäiriö ilmeisesti minullakin oli. Oppikoulun ensimmäisellä kärsin siitä. Erityisesti matematiikassa, joka ei missään opiskelussamme ollut vahvinta aluettani. Olen onnellinen, että olet menestynyt elämässäsi ja töissäsi. Eipä minullekaan lukion ja yliopiston opiskelu järjestynyt, mutta korvaavia opikelumahdollisuuksia on aina löytynyt. Kaikkea hyvää elämääsi toivoo siskosi.

    VastaaPoista