Vanhenemisesta ja peloista

Pitkästä aikaa en ole taaskaan mitään kirjoittanut. Nyt on tarve. Eturauhassyöpäni leikattiin neljä vuotta sitten. Sen jälkkeen olen käynyt kontroleissa puolivuosittain ja joka kerta PSA-arvono on noussut yhten tai kaksi sadasosaa. Kun eturauhassyöpä on saatu pois niin PSA:n pitäisi olla mittaamattomissa tai ainakin pysyä vakaana.

Arvo on vieläkin pieni, mutta kun se nousee niin kahden kolmen vuoden kuluttua on edessä sädehoito. Senkin tulokset ovat yleensä hyviä, mutta siitä huolimatta aina kontrollin jälkeen mielen valtaa suru ja pieni pelko, joka liittyy luopumiseen.

Olen fyysisesti ehkä parhaassa kunnossa ikinä, vaikka en enää kykene samoihin suorituksiin kuin vaikkapa 30-vuotta sitten jolloin suoritin pitkän triathlonin ja osallistuin Kalevan Kierrokseen 11 vuonna peräkkäin. Luopuminen on kuitenkin eniten henkistä. Uskallus vähenee. En enää uskalla lähteä pitkille tunturivaelluksille talvisin, uudet maat eivät enää kiehdo vierailemaan, pyöräilyleirit vuoristoisilla alueilla eivät houkuttele. Olen alkanut antaa periksi vaikka siihen ei mitään fyysistä syytä löydykkään.

Kyselen itseltäni onko normaalia antaa henkisesti periksi. Poikkeuksiakin on. Christer Boucht aloitti arktisen retkeilyn vasta eläkeläisenä ja jatkoi sitä parisenkymmentä vuotta. Kohtasin kerran Saariselällä keskellä talvea kaksi naishenkilöä, jotka sanoivat, että he eivät koe 80-vuotipäiväänsä ja hetken kuluttua naurauen: olemme sen jo kokeneet. He nukkuivat teltassa puronnotkossa kilometrin päässä autiotuvasta. Ajattelin heitä ihaillen. Ehkä tässä auttaisi lappilainen sanonta; Sole poka ko tehä.

Liikunta on ollut minulle koko elämän tärkeätä ja ajattelin että jokin keino löytyy tehdä sitä kuolemaan saakka. Hölkäten hautaan tai pyörällä Pietarin puheille on ollut minulle jonkinlainen leikillinen motto. Hölkkäämsen estää kipeytyvä piriformis ja sädehoito voi estää pyöräilyn, Jäähän kuitenkin jäljelle Hiihtäen Hiiden kanssa hippasille.